Ilta oli laskeutunut kylän ylle, ja pimeys kietoi talot ja kadut syliinsä. Taivas oli raskas, pilvetön, loputon. Mutta kaiken tämän mustuuden alla, jossain, oli aina jotakin—jotakin, mitä ei voinut nähdä, mutta jonka saattoi tuntea.
Helena astui kuistille, villahuivi harteillaan. Hän asetti pienen kynttilän lyhtyyn ja raapaisi tulitikun. Liekin syttyessä hän hengähti syvään. Kuinka hauras valo olikaan, ja silti se jaksoi palaa, heilua tuulenvireessä kuin tanssiva sielu.
Hän katseli kynttilän lepattavaa liekkiä ja tunsi sydämessään jotain tuttua, mutta silti selittämätöntä. Se ei ollut yksinäisyyttä, vaan läsnäoloa—kuin näkymättömät siivet olisivat pyyhkineet hänen olkapäitään, kuin kuiskaus olisi leijaillut yön hiljaisuudessa.
Samassa kylässä, vain muutaman kadun päässä, pieni lapsi heräsi painajaiseen. Hän huusi äitiään, ja äiti sytytti yövalon, istui sängyn laidalle, silitti lapsensa poskea. "Ei hätää," hän kuiskasi, "enkelit valvovat meitä."
Toisaalla, hautausmaan portilla, seisoi yksinäinen mies. Hän sytytti kynttilän rakkaansa haudalle ja katseli sen pientä, lämmintä loistetta. Hänen silmänsä kostuivat, mutta samalla hän tunsi sydämessään rauhan. Ehkä jossain tuolla, näkymättömien siipien pehmeässä valtakunnassa, joku todella valvoi.
Helena sulki silmänsä ja kuunteli. Ei ääniä, ei tuulta—vain hiljaisuus, joka ei ollut tyhjyyttä, vaan täynnä jotakin suurta. Hän hymyili.
Emme ole koskaan yksin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut