Näkymättömyys Kaveri

Kun mä olin pieni poika, “alle viisivuotias” minulla oli yksi erityinen kaveri, jota muut eivät nähneet. Hänen nimensä oli Vikke,“Vikke näkymättömyys kaveri”, jonka kanssa leikimme, sekä seikkailimme.  

Meillä oli omat salaiset seikkailumme, kiipeilimme variksen pesille, juoksimme sarkapelloilla pyydystämässä hiiriä. Minulla aina isän iso reppu selässäni, johon hiiret sitten laitettiin. Leikimme poliisia ja rosvoa. "Vikke tykkäsi olla aina Rosvo."

Usein istuimme vanhan ladon orrella keksimässä omia tarinoitamme. Naurettiin niin, että heinälato tömisi. Kerran jopa painittiin ladon vieressä. Naapurit katselivat kauempaa, sekä kuiskivat toisilleen "Nyt on Tillin Tappi mennyt aivan sekaisin, kun tuolla maassa yksin pyörii ja hyörii, aivan kuin painisi jonkun kanssa" 

Hiekka vain pöllysi, kun Vikke antoi minulle kunnon vastuksen. Mutta lopulta sain hänestä niskalenkin, joten selätin hänet, mikä oli tietenkin suuri saavutus.  Myös hurraa-huudot, voiton kunniaksi  muutamalta naapurilta sain. !! 

Iltaisin päivän seikkailut hiipuivat, minun ja Viken lämpimään halaukseen. Sekin näkymätön “tietenkin”, mutta tuntui silti sydämessä asti, lupaus siitä, että huomennakin leikit jatkuisivat. Joskus Vikke sanoi kun erottiin ”Tappi tykkään susta niin että melekein halakeen” 

Mutta kuten kaikissa ystävyyksissä, myös meidän välillemme tuli muutos. Minun piti mennä kouluun. “etana luokalle”  

Ensimmäisinä koulupäivinä Vikke kulki vielä rinnallani. Välitunnilla hän ilmestyi kuvioihin mukaan, rohkaisi kun ujostelin mennä leikkimään muiden kanssa. “Alahan mennä siitä näkyvien lasten joukkoon,” hän tsemppasi minua hymyillen. Hänen tuellaan uskalsin lopulta tehdä niin.  

Pikkuhiljaa huomasin, ettei hän enää tullut yhtä usein. Eräänä päivänä tiesin, että Vikke oli lähtenyt. Hän oli jatkanut matkaa, löytänyt varmaankin jonkun toisen pienen ystävän, joka tarvitsi häntä juuri silloin yhtä paljon kuin minä ennen.  

Kuiten ymmärsin, että Vikke ei ollut täysin poissa. Muisto hänestä jäi elämään mielessäni. Armeijassa, yksinäisinä vartiohetkinä, melkein tunsin hänen kosketuksensa, aivan kuin hän olisi sanonut: “Älähän nuku Tappi, pidä silmät auki, vääpeli tulee.”  

Vikke opetti minulle, että maailma on täynnä näkymätöntä taikaa, asioita, jotka eivät ehkä näy silmille, mutta joista voi luoda kauniita, tai hupaisia tarinoita.  

Tämä on yksi niistä tarinoista.