Nikke von Nakkerton

Vanhuus ei saavu pauhulla eikä fanfaarien säestämänä. Se hiipii hiljaa, ensin pieninä merkkeinä, joita ei heti halua myöntää itselleen. Aamulla peilistä katsoo sama tuttu hahmo, mutta ehkä hitusen viisaampi, ehkä hieman enemmän elämää nähnyt. Askeleet eivät enää kiidä kiireessä, vaan ne ovat harkittuja, tietoisia jokaisesta kuljetusta metristä. 

Nuoruuden huolettomat vihellykset ovat vaienneet, mutta tilalle on tullut jotain muuta—katseita, joissa on lämpöä, kunnioitusta ja joskus myös huvittunutta ymmärrystä. Huumorista ei kuitenkaan tingitä. Se on matkalipun veroinen matkalla vanhuuteen. Jokainen päivä tarjoaa uuden mahdollisuuden nauraa, joskus itselle, joskus elämän erikoisille sattumuksille. 

Vanhuus ei ole vain luopumista, vaan uusien nautintojen löytämistä. On aikaa pysähtyä, aikaa nauttia. Pieni herkuttelu, mukava nojatuoli, muistojen maku menneistä päivistä – siinä on arjen juhlaa. Ja jos vyötärölle kertyy muutama lisäkilo, mitä siitä! Ne ovat elämän mitta, eivät este. 

Kun ihminen vanhenee, hän alkaa arvostaa itseään kuin harvinaista antiikkiesinettä – ei siksi, että olisi vanha, vaan siksi, että jokainen uurre ja jokainen muisto ovat osa ainutlaatuista tarinaa. Elämä ei ole enää kiirehtimistä eteenpäin, vaan oppii arvostamaan matkaa itseään. 

Ja jos vanhuuteen on matka, sitä ei ole syytä kaahata. Sinne ehtii kyllä, hitaamminkin kaarrellen, maisemia katsellen ja jokaisesta hetkestä iloiten.