Eka kaupunkireissu
Harvoin sitä pääsi äidin tai isän kanssa Ouluun asioille, mutta kesäkuun toisena päivänä vuonna 1966 minua onnisti. Olin kymmenen ja puolivuotias, kun äiti päätti ottaa minut mukaansa kaupungille. Onnikalla sitten huristeltiin kohti Oulua, ja voi että, miten erilaiset maisemat olivatkaan Onnikan ikkunasta verrattuna meidän kamarin ikkunaan. Ne vaihtuivat koko ajan, kuin elokuvassa.
Saavuimme lopulta Ouluun ja jäimme pois Femilän pysäkillä. Äiti vilkaisi minuun vakavasti ja sanoi: "Varo autoja, käytä suojatietä ja seuraa minua." Nyökkäsin totisena ja painoin neuvon mieleeni. Muistan vieläkin, kuinka upealta äiti näytti: hänellä oli päällään kaunis, tyköistuva kukallinen kellohame ja sen parina asuun sopiva nahkarotsi. Minun silmissäni hän oli täydellinen.
Ensimmäinen kohteemme oli Kalle Anttilan tavaratalo Iso Kadun kulmassa. Astuimme sisään, ja äiti suuntasi naisten osastolle. "Jää sinä Tapsa odottamaan tähän, kun käyn vähän shoppailemassa", hän sanoi. Siinä sopivasti oli Aku Ankka -lehtiä, joten päätin lukea niitä odotellessani. Aika kului kuin siivillä, ja noin puolen tunnin päästä näin käytävällä tutun hahmon – kukkamekkoinen nahkarotsi päällään, tulossa minua kohti. Lippa silmillä vilkaisin häntä alta kulmain – sehän oli äitini!
Nousin nopeasti ja lähdin seuraamaan häntä. Matkamme jatkui Kauppatorille, sitten Urheilu ja Kalastus -liikkeeseen, ja lopulta Vatjukselle. Olin hieman ihmeissäni, kun äiti ei puhunut minulle mitään, mutta ajattelin, ettei hänellä nyt vain ollut asiaa. Niinpä jatkoin kuuliaisesti hänen vanavedessään. Seuraavaksi suuntasimme Tammer Tukkuun. Portaissa huomasin jotain uutta – äidin vasempaan jalkaan oli ilmestynyt suonikohjuja. Hämmästyneenä vedin häntä kevyesti hameen helmasta ja sanoin: "Äiti, sinulla on suonikohjuja vasemmassa jalassa."
Kun hän kääntyi minuun päin, sydämeni muljahti. Hänen kasvonsa olivat ryppyisemmät kuin muistin. Ja sitten se iski – eihän tämä ollutkaan minun äitini! Olin kolme tuntia kulkenut aivan vieraan naisen perässä pitkin Oulua. Kylmä hiki nousi otsalleni, ja samassa nainen tiuskaisi: "Mitä nää seuraat mua?"
Säikähdin ja otin jalat alleni. Juoksin suoraan takaisin Kalle Anttilan tavarataloon, naisten osastolle, ja helpotus valtasi mieleni, kun näin äidin tulevan minua vastaan. Hän hymyili ja kysyi: "Ehdithän lukea kaikki Aku Ankat?" Sitten hän jatkoi: "Tapsa, käydään vielä Kauppatorilla, Urheilu ja Kalastus -liikkeessä, Vatjuksella sekä Tammer Tukussa. Mitä tuumit?"
Nielaisin ja nyökkäsin, mutta en voinut olla miettimättä, kuinka erikoisen kierroksen olin jo tehnyt. Tämä jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun olin äidin kanssa kaupungilla – mutta ainakin siitä tuli unohtumaton reissu
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
