Antti istui työpöytänsä ääressä ja antoi ajatustensa virrata sydämestään paperille. Mielessä pyöri vain yksi asia, hänen rakkaansa, Sari, joka oli aina ollut hänelle elämän valo.
Sarin sydän oli viime aikoina reistaillut, vaikka lääkärit olivat rauhoitelleet, Antin mielessä myllersi kuitenkin pelko ja huoli.
Hän rakasti Saria enemmän kuin mitään maailmassa, ajatus hänen menettämisestään sai Antin tuntemaan itsensä avuttomaksi.
Sari oli iloinen ja eläväinen nainen, joka sai pienillä teoillaan Antin tuntemaan itsensä maailman onnekkaimmaksi mieheksi.
Nyt Antti näki, kuinka Sarin ilo välillä peittyi huolen varjoihin. Mutta samalla hän näki naisen, joka taisteli sinnikkäästi sekä jaksoi hymyillä, vaikka sydän välillä muistutti olemassaolostaan kivun tai väsymyksen muodossa.
Antti halusi tehdä jotain. Hän halusi olla enemmän kuin vain vierellä kulkija, hän halusi jättää Sarille jotain, mikä pysyisi hänen kanssaan aina. Silloin hän kirjoitti nuo sanat paperille.
Mun rakkaani sydämessä on jotain vikkaa,
ja mä rakastan hirveesti sitä likkaa.
Jos minusta aika jättää ennen häntä,
olkoon sydämeni hänelle uuden elämän mäntä.
Antti ei koskaan ollut kovin uskonnollinen, mutta tuolla hetkellä hän kääntyi hiljaisena omien ajatustensa kanssa Jumalan puoleen. "Anna minun sydämeni olla hänen sydämensä jatke, jos minun aikani tulee ensin," hän kuiskasi.
Sari löysi runon vasta paljon myöhemmin. Se oli säilötty Antin muistikirjan väliin, jonka hän jätti pöydälle kiireessä lähtiessään kauppaan. Kun Sari luki runon, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Antin sanat olivat kuin lupaus, kuin osoitus siitä, että heidän rakkautensa ylittäisi kaiken, jopa ajan.
Vaikka heidän yhteinen polkunsa jatkuisi, runo jäi elämään heidän välilleen. Siitä tuli heidän tarinansa muistutus, sydämen ääni, joka kuiskasi "Rakkaus on ikuista, eikä mikään voi sitä katkaista."
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut