Elävien kuolleiden katu

Kaupunki heräsi hiljalleen aamuun, mutta sen kadut olivat jo täynnä elämää, joka ei ollut elämää. Askeleet kulkivat hiljaisina, kuin haamut, jotka olivat eksyneet maailmaan, josta ei enää löytynyt paluuta. 

Elävien kuolleiden katu, niin sitä kutsuttiin. Täällä ei ollut enää kotia, ei lämpöä, ei rakkautta. Vain kadut, jotka olivat nähneet liikaa, mutta antaneet liian vähän. 

Kadun varrella, suurten rakennusten kylmässä syleilyssä, elivät ne, jotka olivat kadottaneet itsensä. Heidän elämänsä oli jäänyt jonnekin menneisyyteen – aikaan, jolloin toiveet ja unelmat olivat vielä mahdollisia. Nyt jäljellä oli vain varjoja. Silmät, jotka olivat kerran kirkkaat ja sydämet, jotka olivat olleet täynnä tunnetta, olivat muuttuneet tyhjiksi kuoriksi. 

Kaisa oli yksi heistä. Nuori nainen, jonka tummat silmät olivat joskus loistaneet innostuksesta. Nyt ne katsoivat maailmaa väsyneinä ja sameina. Hän oli ajautunut huumeiden maailmaan, ja niiden väliin oli kadonnut kaikki tärkeä. 

Ennen kuin hän ajautui huumeiden maailmaan, Kaisalla oli unelmia. Hän haaveili hevoshoitajan ammatista ja vietti tuntikausia talleilla, hoitaen hevosia ja katsellen, kun ne temmelsivät laitumilla. Silloin kaikki tuntui mahdolliselta. 

Nyt hän istui likaisella portaalla käärien hyytävillä käsillään sätkää. Mieleen nousi hetki, jolloin hän istui hevostallin varjossa ja hengitti heinän tuoksua. Hän puristi silmänsä kiinni. 

Jani pysähtyi hetkeksi hänen eteensä. 

”Joko sä sait mitään syötyä?” Jani kysyi matalalla äänellä, joka värisi kylmästä tai vieroituksesta. 

Kaisa kohautti olkapäitään. ”En mä oo vielä kuollut, mutta en mä kyllä enää eläkään. Pelkkä varjo vaan.” 

Heidän katseensa kohtasivat. Siinä ei ollut enää inhimillistä lämpöä, vain samea ymmärrys sekä jaettu kipu. Sitten Jani jatkoi matkaansa, kädet taskuissa, pää kumarassa. 

Janin kädet eivät ennen tärisseet. Ne pitivät rakkaudella lapsia sylissä, mutta nyt ne hamuilivat taskun pohjalta viimeisiä kolikkoja tai tupakantumppeja. Hän oli ollut joskus rakennusmies. Vaimo sekä kaksi lasta, pieni omakotitalo. Mutta työ meni, sitten perhe, lopulta katosi suunta elämästä. 

Kaisan ja Janin polut kohtasivat usein. He eivät puhuneet paljon, mutta he jakoivat saman kohtalon. Samat menetetyt ystävät- joita ei ehditty suremaan, samat mustat pilvet. 

Kadun päässä oli pieni puisto. Siellä he kokoontuivat yöhön, kunnes huumeet veivät heidät pois tästä maailmasta. He olivat yhdessä, mutta silti yksin. Kukaan ei enää ollut ihminen toiselle, vain kulkija, joka eli omissa muistoissaan ja kadonneessa ajassa. 

Kaisa nojasi päätään seinään ja katsoi kirkastuvaa taivasta. Hetken hän mietti, mitä olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin. 

”Ehkä mä olisin hevoshoi...” hän kuiskasi, mutta sanat kuihtuivat huulille. 

Hän sulki silmänsä ja kyykistyi alas, piilottaen itsensä unohduksen sumuun. 

Mutta kadulla kulki myös niitä, jotka eivät olleet vielä kokonaan kadonneet. Yksi heistä oli Katri, joka oli jättänyt huumeet taakseen ja auttoi nyt muita löytämään tien parempaan elämään. Hän kulki kadulla levittäen pieniä toivon kipinöitä – muistutuksia siitä, että vaikka katu oli täynnä kuolemaa, elämä ei ollut vielä täysin kadonnut.