Aurinko paistoi kirkkaasti, kun istuin pihakeinussa nauttien hiljaisesta aamusta. Sitten huomasin harakan, joka istui läheisellä oksalla nokassaan jotain kiiltävää ja elävää. Tiirailin tarkemmin. Sehän oli pieni mato, rimpuileva ja avuton!
Harakan nokassa roikkuva mato vääntelehti tuskissaan, yrittäen turhaan vapautua. Näytti siltä kuin sen silmät olisivat kääntyneet minuun päin. Kuulin mielessäni sen avunhuudon:
— ”Pliis, mies, mua auta, tai mä kuolen jumalauta!”
Sydämeni pamppaili. En voinut antaa mato paran joutua harakan aamupalaksi. Nousin vauhdilla ja syöksyin sisälle. Käteni hamuili nopeasti tutulta hyllyä josta nappasin taskulampun — sotavarusteeni olivat valmiina! Nyt alkaisi pelastusoperaatio.
Pihalle palatessani kohdistin taskulampun kirkkaan valon suoraan harakan silmiin. Valonvälähdys yllätti sen, Harakka räpytteli siipiään sekavana. Valo tehosi! Mato irtosi nokasta ja putosi oksalle. Harakka lensi ärtyneenä tiehensä, mutta minä olin jo keskittynyt pelastettavaani.
Mato kiemurteli oksalla, suuntaan jos toiseen, kunnes luiskahti käteni suojaisaan kämmenpohjaan. Käänsin sen varovasti selälleen. Mato katsahti minua pienillä silmillään, ja hetken hiljaisuudessa tunsin sen kiitollisuuden lävistävän sydämeni.
Se teki jotain yllättävää: sen pienet kädet liittyivät yhteen, ja se näytti mutkikkaalla tavallaan sanovan:
— ”Kiitos, hyvä ihminen. Onneksi ei käynyt pahemmin minulle.”
Hymyilin ja vastasin lämpimästi:
— ”Turvallista matkaa sinulle.”
Nostin madon takaisin oksalle ja annoin sen jatkaa matkaansa kohti uusia seikkailuja. Olin onnellinen — olin tänään ollut sankari pienelle matoselle.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
