Ilta oli laskeutunut kaupungin ylle, jossa kadut olivat hiljaisia. Vain yksinäinen nainen istui kotinsa ikkunan ääressä ja katseli, kuinka katuvalot piirustivat varjojaan vanhan kivitalon seiniin.
Hänen kitaransa lepäsi nurkassa, kuin odottaen seuraavaa hetkeä päästä laulamaan sen kanssa.
Nainen eli elämäänsä yksin, mutta ei ilman musiikkia. Musiikki oli hänen uskollisin kumppaninsa, joka lohdutti häntä yössä ja antoi hänen sielulleen äänen.
Eräänä yönä, kun kaikki tuntui erityisen hiljaiselta, hän kuuli kaukaisen sävelen. Se oli kaihoisa melodia, joka kantautui hänen korviinsa kuin kutsu.
Uteliaisuus voitti, joten hän astui ulos talostaan.
Kadulla oli muukalainen, joka istui vanhan matkalaukun päällä. Hänen kätensä pitelivät kitaraa, ja hänen äänensä kertoi tarinaa, joka oli täynnä surun sekaista toivoa.
Nainen pysähtyi kuuntelemaan, kun mies lauloi.
"Mua muukalaista kuunnelkaa, laulusta lantti antakaa.
Aamulla tie jo tomua, tunnen joka kaupungin, kun lapsena jo aloitin kitaraani teille soittelin."
Hänen sävelensä koskettivat naisen sydäntä.
Se ei ollut pelkkää musiikkia, se oli elämä, joka kaikui jokaisessa soinnussa sekä jokaisessa sanassa.
Nainen tunsi kuin laulun sanat olisivat kertoneet myös hänen tarinansa, yksinäisyydestä, unelmista ja kaipuusta, joka ei koskaan kuole.
Kun mies lopetti laulunsa, nainen astui lähemmäs. "Laulusi, se puhutteli minua," hän sanoi hiljaa.
He istuivat yhdessä katuvalon alla, kitaran ääni täytti yön hiljaisuuden.
Mies soitti, ja nainen lauloi. Heidän sävelensä sulautuivat yhteen, kuin kaksi yksinäistä sielua, jotka olivat löytäneet toisensa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
