Väsy

Väsyneen ihmisen mielessä myrskyää kuin tuulinen meri, sen pinnan alla vellovat ajatukset, jotka sinkoilevat kuin leijat tuulessa. Isoratas jauhaa päässä yötä päivää, nakuttaa kuin vanha seinäkello, mutta välillä se hukkaa otteensa ja surisee tyhjää.  

Aina ei tiedä, mitä oli ajatellut juuri hetki sitten, myös sumeassa mielessä asiat hyppelevät ristiin rastiin kuin kilpailevat tuulet. Ne tärkeimmät, sekä suurimmat aatokset, liihottavat karkuun kuin perhoset, joita ei voi saada kiinni. 

Väsyneenä mieli painuu matalaksi, tuntuu kuin koko maailma vyöryisi syliin, raskain askelin, synkin ajatuksin. Sisällä sykkii raskas kuorma huolia, kuin satojen Peikkojen äänten kuoro, jotka tahtoisivat puhua, mutta eivät osaa muuta kuin ulista, Ja väsyneen mielessä kajahtaa kaipuu, eikö joku voisi tulla ja kuulla? Kuunnella niin, ettei olisi teennäinen hymy tai silmien kiire. 

Mutta ystävän löytäminen, aidon sellaisen, on kuin kultahippuja seulalla etsimässä. Monella on enemmän varpaita vasemmassa jalassa kuin sydämessään tilaa toiselle. Siksi väsyneen mieli varoo, pelkää huoliensa kantamista ulos talonsa ovesta. Sillä kaikista ei ole kuuntelijoiksi, he ovat juoruavia tuulia, jotka vievät tarinat kylille, kaduille ja aukioille. 

Väsynyt kantaa taakkansa ylpeänä, aivan kuin suomalainen kansa, joka on oppinut pitämään huolensa omanaan. Kunnia, sitkeys, hiljainen voima, ne kulkevat käsikkäin, aina hautaan saakka. Murheet pysyvät siellä, suljettuina kuten tarina, jota kukaan ei koskaan lukenut. 

Ja lopulta, pieni lisäys tarinaan, jonka väsyneenä voi ymmärtää. Meillä kaikilla on ollut joskus väsy, sellainen, että maailma on liian suuri, mutta pieni urhea sydän, jatkaa silti lyöntejään.