Yli neljäkymmentä vuotta sitten elämä johdatti meidät yhteen tavalla, joka painui ikuisesti mieleeni. Muistan sen päivän kuin eilisen – kirkon käytävä, juhlavieraat, ja sinä, kauneimmillasi, isäsi käsipuolessa.
Astelin eteenpäin odottaen sinua, sydämeni täynnä odotusta ja rakkautta. Sinun silmäsi sädehtivät kyynelten läpi, kun lähestyit minua, ja isäsi ojensi sinut minulle hymyillen, samalla hiljaa kuiskaten: Onnea, rakas tyttöni.
Me kuljimme yhdessä alttaria kohti, ja siinä hetkessä maailma ympärillämme katosi. Tuntui kuin olisimme sukeltaneet yhdessä siniseen laguuniin, jossa vesi oli kirkasta ja lempeää – yhtä kirkasta kuin rakkautemme.
Mutta todellisuus palautti meidät maan pinnalle, kun pappi rykäisi ja sanoi virnistäen: Nuorimies, halo halo!
Naurahdimme ja tartuimme toisiamme lujemmin kädestä. Edessä oleva hetki sinetöisi liittomme. Pappi siunasi meidät, ja meistä tuli aviopari, luvaten tukea ja rakkautta toisillemme elämämme loppuun asti.
On kulunut yli neljäkymmentä vuotta siitä päivästä. Olemme kokeneet elämän myrskyt ja poutasäät, mutta olemme yhä yhdessä – toinen toistemme tukena ja lastemme turvana.
Ja vaikka aika on kulunut, yksi asia ei ole muuttunut: kauneutesi loistaa silmissäni yhä samalla tavalla kuin sinä päivänä, kun astelit luokseni kirkon käytävää pitkin.
Tämä tarina on kiitokseni sinulle, rakas. Yhteinen matkamme jatkuu, ja tiedän, että edessä on vielä monia, monia arvorikkaita vuosia.
Paljon onnea 65 vuotias kymmenen pisteen naiseni, ja minä – minä olen vain minä, sinun omasi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
