Tänään oli aivan erityinen päivä. Taivas oli pehmeän sininen, eikä auringonsäteissä ollut tavallista kirkkautta, ne tuntuivat lämpimämmiltä ja lohduttavammilta, kuin vanha ystävä olisi kuiskinut hiljaisen tervehdyksen.
Kaupungin yllä liikkui jotain, joka sai ihmiset katsomaan ylös, mutta mitään ei näkynyt. Ilma oli täynnä kevyttä, lähes näkymätöntä värinää, kuin joku olisi heilauttanut hiljaa jättimäistä silkkikangasta taivaalla.
Siinä hetkenä enkelit lensivät matalalla.
He eivät olleet tavanomaisia kuvitelmien olentoja – ei kirkkaita, ei loistavia. He olivat läsnä, hiljaa ja varovaisesti. Matalalla lentäessään he saattoivat kuulla jokaisen huokauksen, jokaisen hiljaisen toiveen, joka ihmisten sydämistä kumpusi.
He lentelivät katuja pitkin, koskettivat ohimennen kukkivia puita, ja hymyilivät lapsille, jotka ehkä hetkeksi saattoivat nähdä heidän hohtonsa. Lapset jopa innoissaan yrittivät saada niitä juosten kiinni.
Miksi enkelit olivat tänään niin lähellä maata? Kukaan ei tiennyt, mutta jotkut aavistivat. Tuntui, että maailma kaipasi lohtua enemmän kuin ennen. Pimeys oli hiipinyt monen ihmisen elämään, ja vaikka se ei ollutkaan näkyvää, jokin rikkoi yhä useamman sydämen hauraan rauhan.
Enkelit tiesivät tämän, ja siksi he tulivat – niin hiljaa, ettei edes tuuli heidän siipiensä alta kohissut.
Vanha mies puiston penkillä kohotti katseensa ja hymyili heille. Hän ei tarvinnut sanoja, hän tiesi. Enkelit olivat täällä muistuttamassa siitä, että toivo ei koskaan kokonaan katoa. Vaikka he eivät aina näkyneet, tänään he liikkuivat matalalla, niin että jokainen meistä saattoi tuntea heidän läheisyytensä.
Ja ehkä, juuri tänään, jokainen askel tuntui hieman kevyemmältä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut