Aurinko kohosi horisontista verkkaisesti, kultaisena kuin ikääntyneen elämän viisaus. Järven pinta oli peilityyni, lintujen laulu soi hiljaisena sävelenä metsän kätköistä.
Masa istui mökkilaiturilla kahvikuppi kädessään, hengittäen aamun rauhaa sisäänsä.
Vanhuus ei rysähdä kerralla, Masa mietti itsekseen, se hiipii askel askeleelta, kuin ystävä, joka saapuu vieraaksi pitkälle matkalle.
Hän ei kokenut sitä taakkana, vaan arvokkaana elämänvaiheena, jossa jokainen eletty vuosi lisäsi syvyyttä sekä merkitystä.
Nuoruuden päivät, jolloin kadulla saattoi saada ihailevia katseita, ovat vaihtuneet päiviin, jolloin ihmiset katsovat toisin, lämpimästi, ehkä hiukan huolestuneesti, mutta kuitenkin arvokkaasti.
Masa hymyili muistaessaan vaimonsa aamuiset naurut. Huumori on vanhuuden paras ystävä, hän tuumasi.
Joskus pelkkä hänen ilmestymisensä tukka pystyssä ja kalsarit vinossa riitti keventämään aamiaispöydän tunnelmaa.
Elämä ilman naurua olisi liian raskasta.
Hän vilkaisi laiturilta alas veteen josta näki oman kuvansa. Kasvojen uurteet eivät olleet pelkkiä ikääntymisen merkkejä, vaan kuin tarinoita elämästä, jotka kuuluivat ylpeydellä kantaa.
Minähän olen kuin antiikkiesine, hän hymähti. Arvo vain kasvaa vuosi vuodelta.
Hänen mieleensä palautuivat lapsenlapsensa iloiset naurut ja yhteiset hetket mato-ongella.
Voi sitä lapsen riemua, kun saatiin koukkuun pikku Ahven tai Särki. Se oli aina silloin ylämummon paikka.
Masa tiesi, että nämä pienet asiat, kahvikuppi aamussa tai lapsen käsi omassaan, olivat niitä elämän suurimpia rikkauksia.
Hän muisteli lempilauluaan "Pois jäänyt jo kiireeni lie." Se oli kuin vanhuuden moton sävel. Kiireettömyys antoi hänelle aikaa nähdä elämän kauneuden juuri sellaisena kuin se oli.
Masa nojasi taaksepäin ja katseli, kuinka aamuauringon säteet piirsivät järvelle kultaisia raitoja. Hän tiesi, ettei matkalla vanhuuteen ollut kiire. Jokainen hetki, jokainen hengenveto, sekä naurunpurskahdus tekivät matkasta ihmeellisen.
Kun kahvikuppi tyhjeni, Masa nousi hitaasti. Hän kääntyi mökkiä kohti, mutta pysähtyi vielä kerran katsomaan järven pintaa, joka heijasti hänen tyytyväiset kasvonsa.
Elämä, on lahja, joka pitää avata hitaasti, hetki kerrallaan.
Sitten hän jatkoi matkaansa, jokainen askel kevyenä kuin vanhuuden mukanaan tuoma rauha.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut