Isä

Elimme aikaa, jossa jokainen päivä oli kuin taistelu, mutta rakkaus pysyi aina rinnallamme, kuin pehmeä peitto kylmänä yönä. 

Isä uurasti päivät pitkät. Hän antoi meille enemmän kuin koskaan otti itselleen, uhrautui, jotta meillä olisi ruokaa pöydässä ja kengät jaloissa. Hän oli sodan käynyt mies, veteraani, joka oli jo taistellut monenlaisia taisteluja elämässään, niin itsensä kuin muiden puolesta. Hänen lähellään maailma tuntui vähemmän pelottavalta, ja elämään kasvaminen oli helpompaa. 

Isä opetti minulle työn arvon, mutta myös sen, että ankaran ulkokuoren alla voi sykkiä lämmin sydän. Hän ei usein sanoin osoittanut tunteitaan, mutta jokainen aamu, jolloin hän lähti varhain töihin, jokainen ilta, jolloin hän palasi väsyneenä kotiin, kertoi enemmän kuin sanat. Hänen kätensä rakensivat meille tulevaisuutta, jotta voisimme unelmoida sekä nähdä toivon uuden huomisen edessä. 

Isän viimeisinä vuosina istuimme usein yhdessä, hän keinutuolissaan, jonka hiljainen narina soi kuin sydämeni syke tuttu, rauhoittava ääni. Hänen sanansa olivat muuttuneet pehmeämmiksi, kaukana siitä jyrkästä äänestä, jonka muistin lapsuudestani. 

Hän toivoi, että oppisin hänen rohkeutensa sekä ymmärtäisin sen viisauden, jonka hän itse oli löytänyt vasta elämänsä loppupuolella. 

Kun nyt katson taaksepäin, näen nuo pienet arjen hetket, joissa isän rakkaus hiljalleen korostui. Ne olivat eleitä, ilmeitä ja katseita, joita en silloin lapsen silmin osannut täysin ymmärtää. Nyt ne ovat kuin helmiä, kalliita muistoja, jotka säilyvät sydämessäni. 

Aika vei tilaisuuden kiittää, mutta uskon, että jonain päivänä kohtaamme taas. Siellä, missä emme enää tarvitse sanoja, kaikki se, mikä jäi sanomatta, ymmärretään täydellisesti.