Äidin syli

Lapsuuden kesät olivat loputtomia. Juoksin paljain jaloin pihamaan vihreällä nurmella, ja aina, kun kompastuin tai maailma tuntui liian suurelta, tiesin, mihin suunnata. Äidin syli odotti. Se oli paikka, jossa kyyneleet kuivuivat ja nauru kaikui lämpimämpänä kuin kesäpäivän aurinko. 

Äiti ei ollut vain turva – hän oli opettaja, lempeä mutta jämäkkä. Jos tein väärin, hänen katseensa kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Hän vaati anteeksipyynnön, mutta ei koskaan kylmästi – vaan siksi, että halusi minun ymmärtävän, mikä on väärin ja mikä oikein. Kun lopulta sain sanat suustani, hänen katseensa pehmeni ja hymy viipyi huulillaan. 

Äiti oli kaunis. Ei vain ulkoisesti, vaikka hänen kirkkaat silmänsä ja punaiset poskensa piirtyivätkin mieleeni ikuisesti. Hän oli kaunis tavassaan nauraa, tavassaan kuunnella ja lohduttaa. Hän osasi torua, mutta vain tarpeen tullen, ja kun maailmani oli särkyä, hän kokosi palaset hellästi takaisin yhteen. 

Hänen luokseen oli aina hyvä mennä. Ei ollut väliä, olinko iloinen vai surullinen – hänelle olin tervetullut juuri sellaisena kuin olin. Hänen sylinsä ei koskaan sulkeutunut edessäni. 

Mutta vuodet kuluivat, ja eräänä päivänä hänen syliinsä ei enää voinut juosta. Kotipiha tuntui suuremmalta kuin ennen, ja hiljaisuus raskaammalta. Äiti ei enää odottanut rappusilla, mutta jollain tapaa hän ei koskaan lähtenyt kokonaan. 

Joskus yöllä tunnen hänen läsnäolonsa – kuin kevyt tuulenvire poskellani. Silloin tiedän, että hän on siellä jossain, katsomassa, suojelemassa. 

Ja jonain päivänä, kun aika on oikea, juoksen taas häntä kohti. Hän seisoo siellä, hymy huulillaan, syli avoinna – valmiina ottamaan minut vastaan, kuten aina ennenkin.