Vanhanajan Hammaslääkäri
Oli vuosi 1964, ja Kempeleen Ylikylä Koulun kolmos-luokan oppilaat lastattiin linja-autoon kohti Oulun hammaslääkärin vastaanottoa. Matka sujui vielä naurun ja leikin merkeissä, mutta mitä lähemmäs päämäärää tultiin, sitä hiljaisemmaksi tunnelma kävi. Jokainen tiesi, mikä siellä odotti: hammaslääkärin vastaanoton kylmä käytävä, kellertävät seinät ja se kaiken alleen peittävä katkera eetterin haju, joka iski sieraimiin jo ovensuussa.
Odotussalissa istui pian joukko koululaisia kalpein kasvoin, tuijottaen ovenkahvaa, joka pian vääntyisi ja kutsuisi seuraavan uhr… potilaan sisään. Vanhat puiset tuolit narisivat istujien alla, ja nurkassa oli pöytä täynnä nuhruisia lastenkirjoja, joita kukaan ei uskaltanut lukea. Seinällä oli hammaslääkärin julisteita, joissa kehotettiin harjaamaan hampaat ja välttämään makeisia, mutta kukaan ei niihin kiinnittänyt huomiota. Kaikki keskittyivät vain siihen kolkkoon, eetteriltä lemahtavaan ilmapiiriin. Sekä toimenpidehuoneesta tulevaan potilaan ulinaan.!!!
Kun oma nimi huudettiin, jalat tuntuivat painavilta, sekä niissä oli myös pientä vapinaa, mutta niitä ei voinut pysäyttää. Ovi sulkeutui takana, ja edessä odotti vanha hammaslääkärin tuoli, joka narahti kumeasti istuttaessa. Hammaslääkäri oli pullea, purjeinen nainen, jonka ystävällinen hymy yritti pehmentää tilannetta. Hänellä oli pyöreät, lempeät kasvot ja rauhoittava ääni, mutta sekään ei täysin vienyt pois pelkoa, joka puristi rintaa. Hänen valkotakkinen apulaisensa seisoi vieressä valmiina ojentamaan metallisia instrumentteja, jotka kilisivät pelottavasti tarjottimella.
Mutta pahin oli vasta edessä. Hihnavetoinen porakone surisi nurkassa kuin odottaen omaa vuoroaan, ja kun se viimein käynnistettiin, sen metallinen kirskunta kantautui läpi huoneen. Se ei vain porannut, se tuntui jauhavan tietään läpi hampaan ilman armoa. Eetterin haju vain voimistui, se tunkeutui keuhkoihin, sai silmät vettymään ja päässä huimaamaan. Kädet puristuivat tuolin käsinojiin, mutta ei auttanut – täytyi vain kestää. Juurihoidosta ei vielä silloin ollut tietoakaan, vaan sen korvasi, “hammas pois”!
Kun kaikki oli ohi, suu oli puutunut, maku suussa kitkerä ja pää täynnä porakoneen jyrinää. Hammaslääkäri taputti olkapäälle ja sanoi lempeästi: "Hyvin sinä pärjäsit, reipas poika." Poistuessa ovesta odotussalin tuolit olivat vaihtuneet uusiin kauhusta jäykistyneisiin istujiin. Eräskin meidän koulun kovis Julle oli tullut äitinsä kanssa. Kuulin, kun hän kuiskasi: "Tulethan äiti pitämään mua kädestä?"
Ulkona raikas pakkasilma tuntui pelastukselta, mutta jokainen tiesi, että vuoden päästä olisi taas palattava.
Kempeleen koulun hammaslääkärikäynnit Oulussa eivät olleet leikin asia – ne olivat rohkeuden mitta.
Odotussalissa istui pian joukko koululaisia kalpein kasvoin, tuijottaen ovenkahvaa, joka pian vääntyisi ja kutsuisi seuraavan uhr… potilaan sisään. Vanhat puiset tuolit narisivat istujien alla, ja nurkassa oli pöytä täynnä nuhruisia lastenkirjoja, joita kukaan ei uskaltanut lukea. Seinällä oli hammaslääkärin julisteita, joissa kehotettiin harjaamaan hampaat ja välttämään makeisia, mutta kukaan ei niihin kiinnittänyt huomiota. Kaikki keskittyivät vain siihen kolkkoon, eetteriltä lemahtavaan ilmapiiriin. Sekä toimenpidehuoneesta tulevaan potilaan ulinaan.!!!
Kun oma nimi huudettiin, jalat tuntuivat painavilta, sekä niissä oli myös pientä vapinaa, mutta niitä ei voinut pysäyttää. Ovi sulkeutui takana, ja edessä odotti vanha hammaslääkärin tuoli, joka narahti kumeasti istuttaessa. Hammaslääkäri oli pullea, purjeinen nainen, jonka ystävällinen hymy yritti pehmentää tilannetta. Hänellä oli pyöreät, lempeät kasvot ja rauhoittava ääni, mutta sekään ei täysin vienyt pois pelkoa, joka puristi rintaa. Hänen valkotakkinen apulaisensa seisoi vieressä valmiina ojentamaan metallisia instrumentteja, jotka kilisivät pelottavasti tarjottimella.
Mutta pahin oli vasta edessä. Hihnavetoinen porakone surisi nurkassa kuin odottaen omaa vuoroaan, ja kun se viimein käynnistettiin, sen metallinen kirskunta kantautui läpi huoneen. Se ei vain porannut, se tuntui jauhavan tietään läpi hampaan ilman armoa. Eetterin haju vain voimistui, se tunkeutui keuhkoihin, sai silmät vettymään ja päässä huimaamaan. Kädet puristuivat tuolin käsinojiin, mutta ei auttanut – täytyi vain kestää. Juurihoidosta ei vielä silloin ollut tietoakaan, vaan sen korvasi, “hammas pois”!
Kun kaikki oli ohi, suu oli puutunut, maku suussa kitkerä ja pää täynnä porakoneen jyrinää. Hammaslääkäri taputti olkapäälle ja sanoi lempeästi: "Hyvin sinä pärjäsit, reipas poika." Poistuessa ovesta odotussalin tuolit olivat vaihtuneet uusiin kauhusta jäykistyneisiin istujiin. Eräskin meidän koulun kovis Julle oli tullut äitinsä kanssa. Kuulin, kun hän kuiskasi: "Tulethan äiti pitämään mua kädestä?"
Ulkona raikas pakkasilma tuntui pelastukselta, mutta jokainen tiesi, että vuoden päästä olisi taas palattava.
Kempeleen koulun hammaslääkärikäynnit Oulussa eivät olleet leikin asia – ne olivat rohkeuden mitta.
Selite:
Tämä tarina on tosi!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit