Oli heinäkuun hellepäivä, sellainen, joka sai iltapäivän auringon säteet tanssimaan viljapellon yllä. Pekka seisoi pellon laidalla katsellen vaimoaan, joka taitavasti keräsi viljaa. Hänen pitkä, vaalea tukkansa heilui tuulessa, vaikka ilma oli kuuma, hän teki töitään tarmolla. Pekka tiesi, että rakkaus ei aina ollut suuria sanoja tai tekoja. Joskus se oli vain sitä, että seisoi hiljaa ja antoi toisen tehdä työnsä rauhassa.  

Vaimo oli pukeutunut kesäiseen mekkoon, joka juuri ja juuri peitti vesirajan, mutta peittipä kuitenkin.  Aurinko porotti, hän hymyili itselleen, kun mekko nousi hieman hänen liikkeidensä myötä. Pekka huomasi vilahduksen kirkkaanpunaisista, kukikkaista pökistä, jotka tekivät jokaisesta askeleesta hieman kevyemmän. Se sai hänen suupielensä nykimään.  

Mutta aivan kuin tilauksesta, naapurin pojat istuivat aidalla ja ilkkuivat. He eivät olleet tottuneet näkemään näin kaunista näkyä pellon keskellä, heidän typerä naurunsa kantautui korviin. Pekka vilkaisi heihin. Yleensä hän ei olisi piitannut moisesta, mutta tänään jokin hänen sisällään halusi antaa vastauksen.  

Hän poimi läheltä pitkän timotein varren asetti sen suupieleensä, kuin olisi ollut oikea maalaisisäntä. Hän vilkaisi ylpeänä vaimoaan, joka jatkoi työtään kuin ei olisi edes huomannut poikien huomautuksia. Hän seisoi siinä, selkä suorana, ja katseli naapurin poikia säälivä hymy kasvoillaan.  

“Ne eivät tiedä, mitä rakkaus on”, hän ajatteli. Rakkaus oli hiljaisuutta. Se oli ylpeyttä pienistä asioista, kuten siitä, että oma vaimo voi heilua pellolla kukkapöksyt vilkkuen, ja se, että itse voi vain nauttia näkymästä. Se oli sitä, että pystyi seisomaan tyynenä, vaikka toiset ilkkuvat.  

Ja niin Pekka seisoi siinä, timotei suupielessään, katsoen peltoaan sekä vaimoaan, onnellisena ja ylpeänä siitä, mitä hänellä oli.