Köysi

Oli synkkä ja hiljainen iltapäivä, kun mies, jonka sielua varjosti raskas taakka, asteli yksin metsään. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla taivaanrannassa, tuulenpuuskat ravistivat vanhojen puiden oksia. Hänen askelensa olivat raskaita, kuin maailma olisi asettanut kaiken painonsa hänen hartioilleen. Kädessään hän puristi köyttä, symbolia epätoivosta sekä kadonneista unelmista. 

Metsä, joka ennen oli ollut hänelle paikka rauhoittumiselle, tuntui nyt kylmältä ja hylätyltä. Ympärillä kuului vain tuulen humina, mutta miehen mielessä kaikui ivallinen kuoro, menneiden ihmisten sanat, jotka olivat jättäneet haavoja hänen sieluunsa. "Tämäkö on sinun haaveesi? Tahtoisitko todella olla vain taivaan valkoinen aave?" Hän yritti sulkea mielensä näiltä julmilta ajatuksilta, mutta ne palasivat aina takaisin, kovempina, terävämpinä. 

Polkua pitkin hän eteni määrätietoisesti, kunnes saapui vanhan, paksun tammen luokse. Puu seisoi siinä kuin hiljainen todistaja, katsoen maailmaa ylhäältä. Mies heitti köyden sen vahvan oksan yli ja polvistui. Hän painoi kätensä kasvoilleen, kyyneleet virtasivat hänen sormiensa lomitse. Hän kuiskasi hiljaa: "Anteeksi... Kiitos kaikesta, mitä elämä antoi, mutta en enää jaksa kantaa tätä taakkaa." 

Silloin hiljaisuus katkesi, kun hänen vierelleen ilmestyi enkeli. Miehen sydän pysähtyi hetkeksi, tämä kaunis olento puhui pehmeällä, mutta määrätietoisella äänellä: "Nyt ei ole vielä sinun aikasi. Vain hullut vetävät itsensä köydenjatkoksi. Sinulla on vielä paljon tehtävää täällä, paljon rakkautta, elämää, jotka odottavat sinua." 

Mies katsoi epäuskoisena enkeliä, jonka silmissä hehkui lämpöinen myötätunto. "Mutta en enää jaksa... En näe valoa tässä maailmassa," mies sanoi. Enkeli kumartui lähemmäksi kosketti hänen olkapäätään. "Eikä muuten  tuo oksakaan olisi sinua kestänyt. Mutta älä huoli. Paratiisi, josta haaveilet, on täällä maan päällä, ei taivaassa. Sinun on vain nähtävä se uudelleen." 

Miehen sydämessä jokin lämpeni, josta paino alkoi vähitellen hellittää. Enkeli auttoi hänet ylös, yhdessä he lähtivät pois metsästä, pois synkkyydestä, kohti uutta alkua. Mies tunsi rinnassaan, että hän ei ollut enää yksin. 

 Köysi 

Tänään minut ikävä löysi, 
metsään allapäin kuljin kädessäni köysi. 

Kuljin pitkin polkua vain puut minut vastaanottivat, 
ja korvissani kuulin ihmisten ivat. 

Tämäkös on sinun haave, 
että olet kohta taivaan valkoinen aave. 

Korvani ivoilta suljin, 
ja kohti ratkaisuani kuljin. 

Köyden oksan yli heitin, 
maahan polvistun ja silmäni käsiin peitin, 

Kyynelsilmin anteeksiarmoa anoin, 
myös kiitos kaikesta sanoin. 

Samassa herran enkelin viereeni laskeutui, 
ja kanssani erästä asiaa pui. 

Nyt ei ole vielä sinun vuorosi tullut, 
köydenjatkoksi itsensä vetävät vain hullut. 

Tule lähdetään täältä pois, 
eikä tuo oksakaan sinua kestänyt ois. 

Sillä maanpäällä sitä naidaan eikä taivaassa, 
pysy sinäkin täällä paratiisihaassa.