Pikkuvähän

Pieni poika nimeltä Nikke von Nakkerton, vasta kahdeksan kuukauden ikäinen, mutta jo suurten tunteiden äärellä. Eräänä kauniina päivänä, Nikke saapui äitinsä kanssa neuvolaan, siellä hänen katseensa kohtasi jotain erityistä, tytön, joka oli kuin keiju Niken pienessä maailmassa. Täydellinen tyttö  punaisessa mekossaan, jossa pienet pallot tanssahtelevat valkoisella pohjalla. Tyttöä kutsuttiin Lailaksi. Nikke katseli häntä silmät pyöreinä, tutti suussaan.  

Laila ei ollut kuin muut tytöt. Hänellä oli mukanaan valkoinen unirätti, jota hän piti tiukasti pienissä käsissään. Kun Laila konttasi käytävää pitkin, hänen röyhelö pöksynsä pilkistävät mekon alta, ja ne istuivat täydellisesti, ei lököttäneet, niin kuin muiden lasten vaipat usein tekivät. Nikke oli haltioissaan, ja hänen tutinlutkutuksensa vain yltyi.  

Lailan äiti huomasi pojan ihailevan katseen ja kertoi Niken äidille: "Tuo on meidän pikku Laila." Äidit vaihtoivat hymyjä, ja Niken äiti esitteli poikansa: "Tässä on meidän Nikke von Nakkerton."  

Nikke päästettiin myös konttaamaan käytävän lattialle, ja hän lähti heti tutkimaan maailmaa uninalle kainalossaan. Mutta sitten Nikellä tuli kiire, Lailan unirätti oli pudonnut lattialle! Hän konttasi niin nopeasti kuin pienet kätensä ja polvensa antoivat myöten, nappasi rätin ennen kuin kukaan muu ehti huomata. Hänen sydämensä sykki kovempaa, kun hän lähestyi Lailaa, joka odotti käytävän päässä, silmissään hymyilevä kutsu.  

Kun Nikke vihdoin saavutti Lailan, hän ojensi unirätin ylpeänä ja kohteliaasti. Samalla hän kohensi omia potku pukunsa lahkeita, pyyhki nenänsä, joka ehti nuhraantua seikkailun tiimellyksessä. Lailan silmät sädehtivät, kun he vaihtoivat katseensa, ensimmäinen todellinen hetki ystävyyden, ja ehkä jopa rakkauden kynnyksellä. Nikke nappasi tutin suustaan ja yritti jokeltaa jotain viisasta, mutta he molemmat purskahtivat nauruun, Niken epäselvästä jokeltelusta. 

He konttasivat yhdessä käytävää edestakaisin, nauttien yhteisestä ajastaan, tutkien maailmaa pienissä käsissään. Nikke tunsi olevansa rakastunut ei ehkä paljon, mutta juuri sopivasti, "pikkuvähän", kuten hän ajatteli.  

Mutta kaikki leikit loppuvat aikanaan. Kun lääkäri kutsui seuraavana Nikke von Nakkerton, poika tunsi päänsä painuvan alas. Hänen ja Lailan hauskanpito oli päättymässä. Kyyneleet olivat jo tulossa, kun Laila, tuo pieni rohkea tyttö, kuiskasi: "Nikke, älä ikke."  

Kun pieni Nikke von Nakkerton poistui neuvolasta, mutta hänen sydämessään sykki muisto Lailasta, siitä pikku vähän rakkaudesta, joka alkoi unirätin pudotessa lattialle. 

Pikkuvähän 

8 kuukautisena mää rakastuin pikkuvähän,
erääseen Lailaan tähän.

Muistan kun
hänet eka kerran neuvolassa näin,
niin tutti suussa silmät pyöreinä häntä katsomaan jäin.

Kädessään sillä oli harson tapainen valkoinen unirätti,
ja päällään punainen pikku palloinen mekko tosi nätti.

Mekon alta pilkahti hänen siinä käytävällä kontatessa röyhelö pökät,
vaippaa myöten istuvat ei yhtään lökät.

Lutkutin tuttia hullun laila,
äitisi kertoi meidän äidille tuo on meidän pikku Laila.

Äitisi kysyi myös mikä mun nimi on,
äitini vastasi Nikke von Nakkerton.

Äitini laski minut sylistään myös konttaamaan käytävän lattialle,
kädessäni mulla oli lemppari uninalle.

Jonka lähtiissä äidilleni jätin,
sillä nyt oli kiire koska Laila tiputti käytävälle oman unirätin.

Kiireesti konttasin rätin luo,
selvästi näin Lailan silmistä kutsun mulle se tuo.

Laila ootti mua käytävän päässä,
sinne päästyääni mulla oli nokka räässä.

Unirätin Lailalle ojensin,
myös omaa potkupukuani kohensin.

Jotka olivat valahtaneet peräpäästä,
samalla myös pyyhin nokkani räästä.

Lailan kanssa katseemme kohtasivat ekakerran käytävällä siellä,
tutin suustani nappasin koska se oli jokeltelun tiellä.

Jokeltelimme niitä näitä,
kontatessamme käytävän molempia päitä.

Väliin tunsin et olen rakastunut Lailaan pikkuvähän,
konttaus kaveriini tähän.

Myös kaikilla leikeillä loppu on,
lääkäri kutsui seuraavana Nikke von Nakkerton.

Itkuhan siinä meinas tulla,
kun just hauskaa oli Lailalla ja mulla.

Laila lohdutti Nikke,
älä ikke.