Autiotalo seisoo hiljaisena metsän laidalla, kuin unohtunut kappale menneisyyttä. Ikkunoista ei loista sähkövaloa, ainoastaan kuun kelmeä hehku antoi hauraan heijastuksen seinistä, joissa hiljalleen rapistuva maali kertoi tarinaa vuosista, jotka talo oli seisonut tyhjillään.
Mutta vaikka talo vaikutti autiolta, oli siellä joskus hehkunut elämä, rakkautta täynnä. Aikoinaan nämä seinät olivat pitäneet sisällään naurua, lämpimiä kosketuksia, kiireettömiä katseita. Vanha puuhella oli lämmittänyt kodin, jossa ihmiset kulkivat sukkasillaan, ja kaappien ovissa oli pikkuruisia kolhuja, kuin muistutuksena siitä, kuinka paljon tilaa elämälle tässä talossa oli annettu.
Talon hylätyillä lattialaudoilla kulki yhä häivähdys menneestä, näkymätön jälki siitä, mitä ilman valoa ei voisi nähdä. Rakkaus ei jättänyt jälkeensä sähkövaloa, vaan sellaisen valon, jota aika ei sammuta. Heille, jotka osasivat katsoa, talo kertoi tarinaansa. Ja vaikka illan hämäryys verhosi sen, vanhan talon hauras valo jatkoi hohdettaan, jossain syvällä, sielun hiljaisissa muistoissa.
Valo
Autiotalo,
sieltä ei loista sähkövalo.
Mut sielläkin on ollut joskus rakkauselämää,
mitä emme ilman valoa nää.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut