Hän ontui jokaisena aamuna kohti puistojen portteja, pyytäen katseellaan ihmisiltä almuja. Hän oli elänyt kaupungin reunoilla, sivussa, missä lämpö ja myötätunto harvoin vierailivat. Mutta entä nyt, kun portit edessäpäin eivät enää olleet kaupungin ruosteiset rautaportit, vaan taivaan hohtavat kaaret? Siinä hän nyt seisoi, hattu kädessä sekä katseessa toivoa, jota hän oli kaivannut koko elämänsä.
Hän katseli, kun pyhimykset ja enkelit lauloivat hymnejään ja hurskaat täyttivät hattunsa kultaisin lupauksin. Eriksson näki sen; hetken, jossa kaikki maan päällä tavoiteltu tuntui ulottumattomissa mutta silti kiusoittelevan lähellä. Hattunsa täynnä muistoja ihmisten hyvyydestä – ehkä vain näennäisestä – hän kysyi itseltään, riittäisikö se nyt? Oliko hänen taivaansa yhtä etäinen kuin aina ennenkin?
Kun ilta laskeutui taivaankin ylle ja portit suljettiin kolahduksen saattelemana, Eriksson tunsi tutun puristuksen rinnassaan. Kerran vielä, viimeisen kerran, oli hän se, joka jäi porttien taakse. Tämä hetki ei ollut uusi, ei odottamaton. Hänen askeleensa kulkivat takaisin hämärän taa, nyt vaiti mutta ei aivan toivottomana.
Hiljaisuus syleili häntä, kun hän kääriytyi vanhaan nuttunsa suojaan. Ei ollut sadetta, ei kylmyyttä, ei poliiseja, jotka ajaisivat hänet pois. Tämän portin takana hän oli vapaa, vapaampi kuin koskaan ennen. Ja ehkä, juuri siellä, siinä varjossa, henkäys harppujen soittoa kuului hiljaa, aivan kuin kysyen, oliko tämä nyt hänen rauhansa... Vai oliko sittenkään, Eriksson?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut