Niin ne sanovat.
Ainakin toivovat viistosti hiljaa.
”Uudistu tai vaikene.”
Hymyilevät itsekseen sisimpiinsä päin.
Minäpä vanha sielu, jolle kuriton vanha pieru
paiskaa kaihon iltamissa känsäistä kättä ja remahtaa päälle,
laittaa rampan kalkattamaan,
antaa mennä, tanssitaan näitä vakavia häitä,
jonka nimi on outo elämä.
Hiljaiset ummikot, luulevat statistit,
nuokkuvat vieressä, latkivat väljää viiniä,
kaipaavat selvää sanamuotoa ovat titteleissään niin fiiniä.
Viisaana päissään ja päissään viisaana.
Minäpä kuulas kaihon kaveri,
altis keveälle unelle, sudentassun kopelolle,
valssaan riehun tulessa,
keikun lemmenvarman poskelle,
niitän sinikelloja romantiikan seppeleille.
Olen kuka olen.
Satakertainen ikävä.
Tuhatkertainen lemmennälkä.
Varsinainen elämän kiehnääjä.
Sanan punaiseksi kääntäjä.
Uniesi värittäjä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut