Yksin yski PikkuMyy, luuli itteänsä IsoksiMuuksi.
Jaksu oli kateissa, maa talven napeissa.
Siihen törähti Pulle Nah, joka tiesi itsensä Milnen mielen sopukoista Nalle Puhiksi.
Pikkuisen puhisi ihmetellen, miten oli vajaan hehtolitran metsästä
pudonnut Muumimamman kellariin.
Ja eritoten, miksi tämä viirusilmä tupsutukka itki silmät päästään punaista, että kohta jo koko hame haisi punaiselle.
- En näe sinua kaiken marjahillon joukosta. Purkit kiiltelevät niin paljon ikävää, kuka olet kumma olento?
- Olen Myy Myy Huulenrullaaja, kaiken kätkevän mielen vihastunut
ritinä.
- Ollaanpa molemmat pulassa, Matin mukaan hukka- nimisessä mestapleississä.
Kuule sinä ymmyrkäisen myräkkä.
Olemme varmaan jonkun kumman olennon pääkopassa. Uniajassa.
Kohta varmaan haihdumme ja saduiksi vaihdumme.
Kummia nuo ihmiset, kuvittelevat ja meidätkin väärillä väreillä värittivät,
ja ajatuksemme pieleen selittivät.
Minä vihaan hunajaa ja sinä selvästi haluat olla iloinen etkä kiukussasi satakiloinen.
- No sinä PahPuhhi, jutustat tosia tosiaankin,todenperää kuivalle liu'utat.
Ihminen on Universumin viimeinen Haisuli.
Tehdään me toisin: halataan ja aamun häivään palataan.
Ja kun he ottivat toisiaan kädestä, metsästä kuului: Ihaaaaaa!
Tämän jälkeen ihmiskunta oli ilman vihaa.
(toivottavasti)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut