Oli kerran pieni kylä, jossa eli nainen nimeltä Elina. Häntä ei koskaan kuullut korottavan ääntään, eikä koskaan nähnyt kääntävän selkäänsä hädässä olevalle. Hänen kotinsa oli vaatimaton, mutta sydämensä rikkaampi kuin yksikään aarrearkku.
Elina oli se, joka kulki sateessa vanhuksen rinnalla kantaen tämän kauppakasseja. Se, joka pysähtyi silittämään yksinäisen lapsen päätä ja kuiskasi lempeästi:
”Sinä olet arvokas.”
Hänen sanansa olivat kuin untuvaa, hänen katseensa täynnä lämpöä. Vaikka päivät olivat joskus raskaita ja omat taakkansa painavia, Elina ei koskaan näyttänyt väsymystään. Hänellä oli aina hymy valmiina, aina lohduttava sana lausuttavaksi. Kyläläiset tiesivät, että jos maailma tuntuisi liian raskaalta kantaa, Elinan luona sai hetken levätä.
Mutta eräänä päivänä kylään levisi suruviesti. Elina oli poissa. Hänen sydämensä oli pysähtynyt kuin auringonsäde, joka katoaa pilvien taa. Suru vyöryi kylän ylle, jättäen jälkeensä hiljaisuuden.
Samalla tapahtui jotain ihmeellistä. Kun Elinan poismenosta kerrottiin, muistot hänen hyvistä teoistaan alkoivat elää. Ihmiset huomasivat auttavansa toisiaan enemmän. He muistivat hymyillä, ojentaa auttavan kätensä ja sanoa kauniita sanoja – aivan kuten Elina oli aina tehnyt.
Taivaan portilla Elinaa odotti kirkkaana loistava paikka. Enkelit olivat puhdistaneet sen juuri häntä varten, sillä he tiesivät: Elina oli ollut yksi heistä jo maan päällä.
Ja kun hän istui pehmeälle pilvelle, hän katseli alas hymyillen. Hänen sydämensä täyttyi ilolla, kun hän näki, kuinka hänen kylänsä valaisi maailmaa hänen jättämällään rakkauden perinnöllä.
Ja silloin kyläläiset tunsivat sen – lämpimän tuulenvireen, joka silitti heidän poskiaan. Se oli kuin kuiskaus taivaasta:
”Jatka hyvyyttä. Minä olen kanssasi
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut