![Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen sydan-raamit"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M998,312C984,152,870,35,728,35C633,35,546,86,497,168C449,85,366,35,272,35C130,35,16,152,2,312C1,319-4,357,10,418C31,506,79,585,149,649L497,965L851,649C921,585,969,506,990,418C1004,357,999,319,998,312zM952,409C933,489,890,562,826,620L497,913L174,620C110,562,67,489,48,409C34,351,40,319,40,318V317C52,176,150,74,272,74C362,74,442,129,479,218L497,260L515,218C552,130,635,74,728,74C850,74,948,176,960,318C960,319,966,351,952,409z"/></svg></span> Nur kuva](https://cdn.vaiste.com/sites/rakkausrunot.fi/files/styles/medium/public/profiilikuvat/picture-7484-1612076493.jpg?itok=Okb4IG4v "Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen sydan-raamit"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M998,312C984,152,870,35,728,35C633,35,546,86,497,168C449,85,366,35,272,35C130,35,16,152,2,312C1,319-4,357,10,418C31,506,79,585,149,649L497,965L851,649C921,585,969,506,990,418C1004,357,999,319,998,312zM952,409C933,489,890,562,826,620L497,913L174,620C110,562,67,489,48,409C34,351,40,319,40,318V317C52,176,150,74,272,74C362,74,442,129,479,218L497,260L515,218C552,130,635,74,728,74C850,74,948,176,960,318C960,319,966,351,952,409z"/></svg></span> Nur kuva")
Rakkaus laveasti määriteltynä on eriasteista viehtymystä kaikkeen kauneuteen maailmassa. Ja kauneuttahan on kaikkialla kun tarpeeksi herkästi havainnoi. Kauneus ei ole vain katsojan silmissä, koska esimerkiksi luonnon tai luonteen kauneudessa on itsenäistä vetovoimaa, joka saa otteen katsojassa kun katsojassa. Se vetää jossain määrin kaikkia puoleensa ja saa ihastelemaan. Kauneutta ei ole vain nautinnossa ja ilossa. Syväluotaaja tunnistaa sitä myös surussa ja kärsimyksessä, karvaan kivun keskelläkin, saaden siitä voimaa ponnisteluilleen.
Laveasti ymmärretty rakkaus voi olla rakkautta matemaattiseen konstruktioon, runoon, musiikkituotokseen, maisemaan, koiraan, villiorkideaan, mantšurian kalahuuhkajan pesintätapoihin, ystävällisyyteen, rohkeuteen, harsopilviin, vanhemman halaukseen, veden olemukseen, vanhuksen viisauteen, lasten viattomuuteen, lasten rehtiyteen ja suorasukaisuuteen tai vaikkapa keltaisiin kirsikkatomaatteihin. Rakkaus ei siis ole vain taiteen vaan myös puhtaan tieteen kantavin voima. Uteliaisuuskin on rakkautta; todellisuuden ihmeellisyyden viehätysvoimaa. Oikeuden tavoittelukin on rakkautta; kiintymystä oikeudenmukaisuuden ihanteen kauneuteen.
Suppeampi määritelmä rakkaudelle on yksi tärkeä osa laveampaa rakkautta ja liittyy ihmisten rakkauteen toisiaan kohtaan. Se on syvää kiintymystä toisen ihmisen sisäistä kauneutta kohtaan, joka innostaa pyyteettömiin tekoihin toisen puolesta.
Ilman pyyteettömiä tekoja rakkaus jää puheeksi ja todistamatta. Tällainen pyyteetön teoilla osoitettu rakkaus (jota harjoittelen, mutten suinkaan aina osaa) ei katso sukupuolta, ikää, ulkonäköä, rotua, uskontokuntaa, seksuaalista viehätysvoimaa, luonteen miellyttävyyttä, edes toisen hyviä tapoja. Se ylittää kaikki rajat. Sitä tarkoittaa ehdoton rakkaus. Uhrautuvasta rakkaudesta yksi kauneimpia ja ammoisimpia on äidin rakkaus lastaan kohtaan. Aito rakkaus parisuhteessa ei minusta ole oleellisesti eri asia laadullisesti kuin äidinrakkaus. Sama yllä oleva määritelmä pätee. Se eroaa vain muodossa -- huoltosuhteessa, ikäasetelmassa ja ulkoisissa ilmaisutavoissa, joita määrittää muun muassa biologia.
Romanttinen/seksuaalinen viehätys toki eroaa, mutta se ei olekaan rakkautta sanan syvimmässä mielessä vaan syvimmilläänkin ja palkitsevimmillaankin parin välisen syvän rakkauden ulkoinen ilmaus. Seksuaaliseen tai romanttiseen viehätykseen perustuva suhde hakee yleensä palkkiota ja vastinetta. Se määrittyy paremminkin useamman osapuolen sopimaksi itsetyydytysjärjestelyksi. Rakkauteen perustuva seksuaalisuus puolestaan on ilmausta syvemmästä yhteydestä, jota ei rapauta nautinnon saamattomuus toiselta. Ja silti nauttimiselle on sijansa.
Niin, klisee on totta omalla kohdallani eli vaimoni on paras kaverini. Syvin ystäväni. En osaa erottaa syvää ystävyyttä laadullisesti rakkaudesta. Hänessä on niin hienoja ja ihailtavia piirteitä ihmisenä (eikä vain kihelmöivien tunteiden tuottajana minussa), että vain sokea ja kylmä voi olla niitä arvostamatta. Vaikka hän olisi ryppyinen, hampaaton ja libidoton (oiva sana!), nuo piirteet säilyvät ja silti luulen, että pupisisimme ja ihmettelisimme ihmisten käyttäytymistä ja maailman olemusta metrossa istuskellessa tai laiturilla mietiskellessä. Rinta rinnan kunnes kupsahdetaan.
Tämä sydänten toveruus on lujitettu peräänantamattomalla työnteolla parisuhteessamme eikä ole pelkkä tähtiin kirjailtu kohtalonkysymys. Ja vieläkin välillä hieman kamppaillaan.
Sillai tiuskien, mutta anteeksiantaen. Viimeistään huomenna!
Laveasti ymmärretty rakkaus voi olla rakkautta matemaattiseen konstruktioon, runoon, musiikkituotokseen, maisemaan, koiraan, villiorkideaan, mantšurian kalahuuhkajan pesintätapoihin, ystävällisyyteen, rohkeuteen, harsopilviin, vanhemman halaukseen, veden olemukseen, vanhuksen viisauteen, lasten viattomuuteen, lasten rehtiyteen ja suorasukaisuuteen tai vaikkapa keltaisiin kirsikkatomaatteihin. Rakkaus ei siis ole vain taiteen vaan myös puhtaan tieteen kantavin voima. Uteliaisuuskin on rakkautta; todellisuuden ihmeellisyyden viehätysvoimaa. Oikeuden tavoittelukin on rakkautta; kiintymystä oikeudenmukaisuuden ihanteen kauneuteen.
Suppeampi määritelmä rakkaudelle on yksi tärkeä osa laveampaa rakkautta ja liittyy ihmisten rakkauteen toisiaan kohtaan. Se on syvää kiintymystä toisen ihmisen sisäistä kauneutta kohtaan, joka innostaa pyyteettömiin tekoihin toisen puolesta.
Ilman pyyteettömiä tekoja rakkaus jää puheeksi ja todistamatta. Tällainen pyyteetön teoilla osoitettu rakkaus (jota harjoittelen, mutten suinkaan aina osaa) ei katso sukupuolta, ikää, ulkonäköä, rotua, uskontokuntaa, seksuaalista viehätysvoimaa, luonteen miellyttävyyttä, edes toisen hyviä tapoja. Se ylittää kaikki rajat. Sitä tarkoittaa ehdoton rakkaus. Uhrautuvasta rakkaudesta yksi kauneimpia ja ammoisimpia on äidin rakkaus lastaan kohtaan. Aito rakkaus parisuhteessa ei minusta ole oleellisesti eri asia laadullisesti kuin äidinrakkaus. Sama yllä oleva määritelmä pätee. Se eroaa vain muodossa -- huoltosuhteessa, ikäasetelmassa ja ulkoisissa ilmaisutavoissa, joita määrittää muun muassa biologia.
Romanttinen/seksuaalinen viehätys toki eroaa, mutta se ei olekaan rakkautta sanan syvimmässä mielessä vaan syvimmilläänkin ja palkitsevimmillaankin parin välisen syvän rakkauden ulkoinen ilmaus. Seksuaaliseen tai romanttiseen viehätykseen perustuva suhde hakee yleensä palkkiota ja vastinetta. Se määrittyy paremminkin useamman osapuolen sopimaksi itsetyydytysjärjestelyksi. Rakkauteen perustuva seksuaalisuus puolestaan on ilmausta syvemmästä yhteydestä, jota ei rapauta nautinnon saamattomuus toiselta. Ja silti nauttimiselle on sijansa.
Niin, klisee on totta omalla kohdallani eli vaimoni on paras kaverini. Syvin ystäväni. En osaa erottaa syvää ystävyyttä laadullisesti rakkaudesta. Hänessä on niin hienoja ja ihailtavia piirteitä ihmisenä (eikä vain kihelmöivien tunteiden tuottajana minussa), että vain sokea ja kylmä voi olla niitä arvostamatta. Vaikka hän olisi ryppyinen, hampaaton ja libidoton (oiva sana!), nuo piirteet säilyvät ja silti luulen, että pupisisimme ja ihmettelisimme ihmisten käyttäytymistä ja maailman olemusta metrossa istuskellessa tai laiturilla mietiskellessä. Rinta rinnan kunnes kupsahdetaan.
Tämä sydänten toveruus on lujitettu peräänantamattomalla työnteolla parisuhteessamme eikä ole pelkkä tähtiin kirjailtu kohtalonkysymys. Ja vieläkin välillä hieman kamppaillaan.
Sillai tiuskien, mutta anteeksiantaen. Viimeistään huomenna!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Menin sitten painelemaan nappia liikaa, ei taida saada itse poistettua tuplaa.
Rakkautta lienee tosiaan mahdotonta määritellä aksiomaattisesti, mikä tekee siitä sitäkin kiehtovamman ilmiön, noin niinkuin ulkopuolelta ajatellessa.
Mainitset äidin uhrautuvan rakkauden lastaan kohtaan; olen monesti rakkautta ajatellessani päätynyt pohdiskelemaan sitä, että keskeinen käyttäytymismalli, jonka yhteydessä lienee universaalisti läsnä emootio ja jonka jaamme kaikkien muiden nisäkkäiden kanssa, on juurikin emon pyyteetön rakkaus jälkikasvuaan kohtaan.
Ajattelen, että siinä kaiken muun sivuttavassa tahdossa suojella rakkautensa kohdetta ja nähdä sen kukoistavan, oli se kuinka primitiivinen evolutionäärinen välttämättömyys tahansa, on juurikin kaiken rakkauden alkulähde. Ja kauneus, eikö juuri kauneuden kokeminen herätä tunteen, että tämä on jotain minkä tahtoisin säilyvän ikuisesti, jotain minkä haurautta tahtoisin varjella?
Ja vielä, mitä evolutionaarisen välttämättömyyden primitiivisyyteen tulee, niin ajattelen, että tiede kyllä selittää, miksi tällainen on välttämätöntä, muttei se ikinä kykekene - lähtökohtaisesti - selittämään tunnetta, sitä miksi koemme asiat kuten koemme, koska tiede kykenee selittämään ja kuvailemaan (mallintamaan) asioita vain niiden ulkopuolelta. Maailma on enemmän kuin osiensa summa, ja aina vajavaiselle ihmiselle rakkaus/kauneus on ainoa lahja, jonka avulla ihminen voi ylevöityä jonnekkin kauas harmaan arjen ja alhaisten impulsiensa yläpuolelle.
Tällaisia ajatuksia tekstisi herätti, kiitos siitos siitä!
Usko ihmisen täydelliseen eläimellisyyteen perustuu länsimaiselle kulttuurille tunnusomaiseen materialistiseen uskomusjärjestelmään, joka puolestaan kumpuaa karvaista historiallisista kokemuksista ääriuskonnollisuudesta. Siitä kumpuava skientismi (huom. ei pidä sekoittaa "skientologiaan" ;) ) on kovin ymmärrettävää ja yleensä myös rakentavampi sivistyksellinen voima kuin irrationaalinen taikausko (johon puolestaan sisältyy "skientologia" :) ), epäkriittisesti ajattelevan tunneihmisen hyväuskoisuus, ääriuskonnollisuus tai totalitaarinen teokratia. Mutta materialistinen protestiusko ei myöskään perustu tieteelliseen todistukseen kaiken ihmistietoisuuden laadullisesta yhteismitallisuudesta eläintietoisuuden kanssa. Toki useita yhteisiä tietoisuuden alueita on tunnistettu, mutta esim. mielenfilosofiassa tunnistetut eroavaisuudet ovat edelleen varsin suuri mysteeri. Tietoisuuden kovan ongelman suhteen edes AI-tutkimus saati Daniel Dennettin ja kumppanien neurotiede ei ole tehdyt edes nytkähdyksiä eteenpäin. Tästä voisi keskustella enemmän jollain toisella foorumilla.
Siinä missä joidenkin ihmisten "uskovaisuus" (ei kaikki uskovaisuus) auttaa löytämään helppoja tai lohdullisia selityksiä omiin ahdistuksiimme, materialistinen ja naturalistinen ihmiskuva auttaa sivuuttamaan kaiken sen, mikä psykologisesti vaivaa ihmisen pitämisessä eläintä laadullisesti korkeampana oliona. Vaikka lause olisikin asiallisesti ottaen totta.
Kovaan ongelmaan viittasinkin, ja kuten annoin ymmärtää, en usko sen olevan ratkaistavissa. Tämän uskon olevan perusteltavissa ihan jo mainitsemaani kuvailu/kokemus-problematiikkaan nojaten.
Mitä materialismiin tulee, kun kerran otit puheeksi, niin on hyvin mielenkiintoinen seikka, että kvanttifysiikka jättää periaatteellisen epistemologisen muurin saavutettavan tiedon ja todellisuuden väliin: luonnonlaki ei ota kantaa siihen, että miten tai miksi jokin yksittäinen asia tapahtuu, se ottaa kantaa ainoastaan siihen, miten ne yleensä tapahtuvat.
Kyse ei ole vain epistemologisesta epäyhteensopivuudesta vaan siitä, että vaikka vihreän, nautinnon ja jopa empatian kokeminen on fysikaalinen kokemus niin taas rakenteellisesti aivokemian ulottumattomissa on oikeudentunto, runon kauneudesta liikuttuminen, tietoisuus luonnonvakion määritelmästä, harkitusti moraaliperiaatteen mukaisesti toimiminen vastoin vahvaa biologista impulssia, tai syvä intuitiivinen oivallus, että ihminen on pohjimmiltaan enemmän kuin fysiikkaa, mutta koira ei.
Juuri tuo immateriaali mielemme ydin kykenee epänisäkäsmäisesti kokemaan syvää, toistettavaa, intersubjektiivista ja johdonmukaista totuutta seuraavassa väitteessä ilman minkäänlaisia kvanttimekaanisia teoretisointeja: Olemme sisimmässämme tuhoutumaton ja loistelias olemus, joka hetken piipahtaa apinan ruumiissa osana ikuista kasvutarinaansa, ja ruumiin tuhouduttua jatkaa eriskummallista matkaansa tuntemattomaan.
Hörhöuskovaisten kiihkomielinen eläinten aliarviointi on estänyt ihmisiä vuosisatoja näkemään, kuinka sofistikoituneesti ja samankaltaisesti ihmisaivojen kanssa muiden nisäkkäiden aivot toimivat, aistivat ja kokevat. Vastareaktiona heiluriliike on heilahtanut naturalistis-skientistiseen ääriajatteluun, joka sokeuttaa havaitsemaan edellä kuvaamiani ilmeisiä laadullisia eroja ihmisten ja kehittyneimpienkin nisäkkäiden välillä. Näiden syvimpien eroavaisuuksien tulokset näkyvät maailmassa tieteen, taiteen, teknologian, runouden ja filosofian häkellyttävinä avaruuteen asti havaittavina tuotoksina. Yhtä hullunkuriselta tuntuu kivenkova usko, että nämä saavutukset eroavat bonobokulttuurien tai harakoiden tuotoksista vain asteeltaan. Tai että niiden syntymekanismi on olennaisilta osin sama.
Olen samaa mieltä siitä, etteivät nämä "älykkäät" eläimet kykene eivätkä tule kykenemään vastaaviin henkisiin prosesseihin kuin ihminen. Kuitenkin, itselleni ajatus, että koira on pelkästään fysikaalinen, mutta ihminen jotain muuta, on hyvin vieras. En ainakaan oletusarvoisesti vetäisi varsinaista laadullista eroa ihmismielen ja eläinmielen välille, vaan vähintään jättäisin avoimeksi hypoteesin näiden välisestä jatkumosta. Ajattelen kuitenkin, että käsite fysikaalinen, sikäli kun sillä takoitetaan sitä, mikä on fysiikan lakien mukaista ja sisältäköön siten tässä kaiken luonnontieteellisen käsitteellistämisen, soveltuu yhtä vähän kuvailemaan niin ihmis- kuin eläinmieltäkin ilmiöinä, sikäli kun ajatellaan juurikin kokemussisältöjä ja psyyken ajavaa voimaa, viettiä. Nämä ovat tietenkin täysin kiistattomasti olemassa olevia asioita.
Mielestäni ihmismielen erityisaseman olettaminen, kokemuksesta ja kaikesta ihmismielen ihmeellisyydestä huolimatta, on antroposentrinen lähtökohta, jolle ei ole varsinaisia perusteita. Eläimilläkin on kuitenkin kyky jonkin asteiseen abstraktiin ajatteluun: esimerkiksi linnut voivat osata laskea. Varsinaisia kokemussisältöjähän ei tietenkään voi mitenkään verrata, ei edes ihmisen ja ihmisen väillä, joten tässä tullaan määrittelyongelmaankin: kuinka antaa yksiselitteinen ja riittävän tarkka määritelmä sille laadulliselle erolle ihmis- ja eläinmielen välillä? Vaikka ihmis- ja eläinmielet olisivatkin laadullisesti samanlaisia, niin en näkisi tätä millään tavoin ihmismielen arvoa alentavana asiana. On tietysti selvää, että ihmismielessä henkinen kapasiteetti on saanut aivan uudet mittasuhteet
Mitä ihmismielen tai sielun tuhoutumattomuuteen ja ikuiseen jatkuvuuteen tulee, olen ajatuksissani päätynyt hieman erilaiseen näkemykseen. Ajan luonne on itsessään toki suuri filosofinen kysymys, mutta voimme kuitenkin todeta, että operationaalisesti aika viittaa aina johonkin fysikaaliseen referenssisysteemiin ja tällä tavoin olen taipuvainen pitämään aikaa lähtökohtaisesti fysikaalisten prosessien sisäisiin suhteisiin viittaavana, ja kokemuksemme ajan kulumisesta olisi näin ollen vain mielemme tapa jäsentää "ulkoista" todellisuutta. Tällä tavoin dualistinen ajatus sielun jatkuvuudesta on ajan käsitteen kannalta hieman ongelmallinen tai ainakin sitä pitäisi periaatteellisesti laajentaa epätieteellisellä tavalla. Tämä on itselleni liian suuri ns. uskon harppaus. Ajattelen kuitenkin, näin runollisesti ilmaistuna, että mennyt ei koskaan katoa, eikä tulevaisuutta ole vielä kirjoitettu. Mainitsemallani epistemologisella muurilla hain sitä, että paatuneinkaan tieteilijä tai ateisti ei jo nykytietämyksen valossa voi älyllisesti rehellisellä tavalla kieltää, etteikö todellisuus olisi luonteeltaan sellainen, että sen luonne jää väistämättä pohjimmiltaan tieteelle mysteeriksi. Itse ajattelen, vähän vastaavasti kuin psykoanalyyttisessä ajattelussa ajatellaan tietoisuutta, että tämä fysikaalinen, luonnonlakien kuvaama todellisuus voi olla ikään kuin vain jäävuoren huippu. Tuo epistemologinen muuri edustaisi analogiassa veden pintaa ja tiede tutkisi lähtökohtaisesti - tai ylipäänsä voisi tutkia - ainoastaan sitä, mikä näkyy pinnalle.
Ihmisen rakentamat uskomusjärjestelmät kuten myös skientismi, ovat toki naiiveja ja tappavat älyllisen keskustelun. Itse en ole ateisti, enkä oikein tiedä agnostikostakaan, mutten kuitenkaan ajattele tietäväni tieteellisten faktojen lisäksi todellisuudesta juuri mitään varmaa. Inhimillinen kokemus kaikessa kauneudessaan, uljuudessaan ja rikkaudessaan on jotain hyvin hämmentävää, mikä vetää älyllisesti nöyräksi. Joillain ihmisillä on kova tarve - pystyn kyllä samaistumaan tähän - olla kaikessa oikeassa, tai he eivät pysty sietämään epävarmuutta, joten he takertuvat ehdottomiin ja järkkymättömiin ajatusrakennelmiin. Mielestäni tällainen on oire epäkypsästä mielenlaadusta. Paljon hedelmällisempi lähtökohta on avoin ihmettely, ja kyky kokea kauneutta ja rakastaa ilman tarvetta yrittää rajata näitä asioita harpilla ja viivoittimella jonkinlaisen turvallisen tuntuisen laatikon sisään.
Tekstissäsi mainitsemasi pyyteettömyys rakkaudessa on hyvin merkityksellinen asia. Sen harjoittaminen ja juuri omien impulsien tunnistaminen on mielestäni keskeisintä henkisessä kehityksessä. Nietzsche kirjoitti pyyteettömästä rakkaudesta, että ystävien välinen rakkaus on pyyteettömin rakkauden muoto. Lukematta tuota liian tarkkaan ajattelen että siinä on kuitenkin perää. Lienee hyvin tärkeää ja arvokasta, että romanttisen rakkauden myötä, ja miksei lapsen ja vanhemmankin välisen, syntyy lopulta myös syvä ystävyys.
Sokea varmuus ei tietenkään ole varmuutta laisinkaan ja olemme näköjään ajattelultamme hyvinkin lähellä toisiamme monissa perusasioissa. Mikä tietysti mahdollistaa näinkin ilahduttavan mieluisan viestinvaihdon! Erona ehkä näkisin sen, että luotan enemmän luontaiseen henkiseen näkökykyymme nähdä aistihavaintoihin verrattavalla tavalla totuutta niiden tavoittamattomissa olevissa metafyysisiä asioita käsittelevissä runollisissa lauseissa ja vertauskuvissa. Se on toistettava, intersubjektiivinen kokemus totuudesta tekstien takana merkityssisällöissä, omalla tavallaan jopa tieteellinen, eikä lainkaan sokea. Mutta se edellyttää herkkyyttä, pohdintaa, itsetutkiskelua, systemaattista teorioiden vertailua ja kärsivällisyyttä. Siten voi saavuttaa varmuutta jopa metafyysisistä merkityssisällöistä ja lakata epäilemästä joitain toistuvasti kokemiaan merkityssisältöjä tosina.
Sanasi luontaisesta henkisestä näkökyvystä ovat viisaita. Ajattelen itsekkin näin, ja näinhän juuri Blakekin ajatteli, ja profiilissani oleva lainaushan viittaa juuri tähän. Pidän tätä niin tieteen kuin taiteenkin tekemisen edellytyksenä. Ajattelumme erona lienee juurikin mainitsemasi luottamuksen määrä, tai ehkä pikemminkin ero. Itse koen ongelmalliseksi aistihavaintojen tavoittamattomissa olevien, metafyysisten kokemusten välttämättömän käsitteellistämisen niistä puhuttaessa, ja siksi suhtaudun suurella varauksella pitkälle menevien käsitteellistettyjen johtopäätösten tekemiseen näissä asioissa. Luotan kuitenkin omaan kokemukseeni elämästä jonain itseäni ja kaikkea mitattavissa olevaa paljon suurempana ja ihmeellisempänä. En koe tämän olevan millään lailla ristiriidassa naturalistisen oletuksen kanssa. Jaamme varmasti kovan palon niin kokea kuin myös ymmärtää kokemaamme mahdollisimman paljon.
Itse olen löytänyt eri uskontojen pyhistä teksteistä, kovalla työllä aistihavainnoilla tavoittamattomia totuuksia sellaisessa määrin, että ihan häkellyttää kuinka aistinäkökulmasta etäisistä asioista voi saada jopa yksityiskohtaisempaa tietoa. Sellaisista asioista, joista ei välttämättä ensialkuun edes pidä, mutta joka jää ikään kuin ”vaivaamaan” totuutta huokuvana lauseena. Mutta samalla humpuukinkin määrä on samaisissa teksteissä suurta ja niiden erottaminen toisistaan vaatiikin juuri tuota herkkyyttä, pohdintaa, kärsivällisyyttä ja työtä. Kukaan ei voi niitä toiselle todistaa ja silti samoihin totuuksiin voidaan tällä prosessilla päätyä. Uskonto ja tiede ovat molemmat minulle erilaisen (mutta keskenään yhteensopivan) tiedon hankintamenetelmiä, mutta molemmissa vaaditaan tarkkuutta, herkkyyttä, aikaa ja rehellisyyttä itselleen. Kaikensorttiset julistajat todistavat jo meuhkaamisellaan luovuttaneensa näiden tiedonhankintamenetelmien harkitun, maltillisen ja syvällisen käytön polulla.
Mutta tosiaan, ”Eteenpäin!”, sanoi totuudenetsijämummo totuudenetsinnän loputtomassa lumessa. Kuljemme näemmä samaa polkua omalla tavallamme, kuomaseni. Ja sehän se vasta hienoa onkin! Kiitos uudesta runotuttavuudestasi!
Samaa polkua taidetaan astella, kutsun sitä hengellisyydeksi. Kiitos itsellesi stimuloivasta ajatustenvaihdosta. Tällaista keskustelua arvostan hyvin paljon.