Olemattomat jumalat, olematon sana, olematon ihminen

Niinä päivinä jumalat pyörittivät
aurinkokunnan sinistä marmorikuulaa
vasemman käden peukaloilla
tähtäsivät mustaan aukkoon
unohtivat  itsensä ja yli läikkyvät meret

Kaukailla vuorilla on heidän
mystiset tomumajat
joita ihminen kerran nuuski ja uskoi
heidän polttavan yli kiiriviä henkiä
voimiensa pitimiksi

Tähän uskoi ihminen
muotoon pienentynyt jumalan kuva
kuivalihaksi höyrystynyt universumin oikku

Uniinsa kärpänenkin unohtui
tunkion lämpöön
lunastuksen harhaan
ja sopimukseen heidän kanssaan

”Tee minusta avaruuskaiun jatke ja ikuisuuden siipi ja armon silmä”

Niin vain he pyörittivät vihreää planeettaa ja ravistelevat  tuuliin metsien puut
jättävät paikoilleen hiekan kierteet
poispuhalletut kaupungit

Ja ajatuksen että kerran oli taru nimeltä olemassaolo
äkkiä keskellä tyhjää
ja keskellä olemassaoloa papit
joiden öljyisistä käsistään liukuivat
alas mystiset kirjoitukset 
vallasta
kuuliaisuudesta
kadotuksesta

Ja viimeisen kirjaimen jälkeen lipevät huulet
joilla suudella kullasta valettuja symboleita

Niin, kerran, ja kerran toisensa jälkeen
ihmiset uskoivat marmorikuulan tuuliin
jota pyörittivät olemattomat jumalat alkuhämmästyksen jälkeen

Kerran toisensa jälkeen he sanojen mukaan tappoivat, raiskasivat, kiduttivat ja alistivat

Polkivat tomuun olemattoman sanan Rakkaus

Vaikka alussa, keskellä ja lopussa on pelkkää tyhjää ja jumalten peukalot vain avaruuden utua
ja ihminen tomuakin olemattomampi