Isoisän kaappikello

Mummolassa aika jäsentyy omalla tavallaan. 

Nykyisyys pysähtyy kunnioittamaan 
eilisten ylivoimaa ja tulevaisuus
tuhahtelee vaitonaisena väistyvää rooliaan,
muistojen loputonta virtaa.

Kahteen kertaan korjattu kaappikello
takoo sinnikkäästi suuntaa
hupeneviin huomisiin.
     Siihen varaosia saa aina. 

Yhdellä vierailulla ehtii
joko paljon tai vähän,
toisinaan koko elämän.
Pulkkamäestä pommisuojaan,
tanskanmaalta takaisin kotiin.
Sotaväestä uitolle ja riiuuseen,
tansseista saatolle
myötä- ja vastamäkeen. 
Perhealbumien läpeensä selatut
sivut pitävät kiinni siinä mitä oli,
lopulta siitä 
                  kuka minä olen. 
Uudesta on vaikea saada otetta.

Se tärkein kuva television päällä
mustavalkoisesti muistuttaa tahdosta,
joka kerran päätöksellä ilmaistiin.
Matkaa huoneen toiseen laitaan, 
sohvalle siihen kaappikellon alle,
on matonleveys ja kuusi vuosikymmentä.
 
Kehyksistään vastanaineet todistavat
lupauksen lujuutta.
Ja
varjoa,
joka on hiljalleen hiipinyt
arjen ylle, kolmanneksi kahden väliin. 
Se syö sanoja, varastaa muistoja,
vääristää tuttua tuntemattomaksi.
Kohta kohdalta häivyttää toisen hahmoa
pois kuvasta.

Halatessa hauraus tuntuu, hämmentää. 
Aalto läikähtää silmäkulmassa, 
vetäytyy takaisin mieleen. 


Vielä on aikaa.