Kesä varistaa lehtiä talvipesäänsä,
taipuu lopulta syksyn tieltä.
Ei luonnollisen kulkua voi estää.
Ukki puhuu jo kahvipöydässä kuolemasta,
päästi mustan mörön siihen palasokerin,
täysmaidon ja rusinapitkon arkiseen
yhteyteen. Nosti esiin nurkissa lymyävän,
kutsui joukkoon silmiin katsoen
-kaikkien nähdä ja tervehtiä.
Arkisesti kuin säästä,
ei katkeruudella vaan kiitollisuudella.
Onnellisen elämän eläneenä
kaipaisi jo ikuiseen lepoon,
niin kovin väsynyt vanhus
"viittä vaille valmis".
Kuihtuvat harteet roikkuvissa vaatteissa,
puolittain sokeutunut
maalari, piirtäjä, päivälehden kestotilaaja.
Vajavaisena itselleen puolikas, muille
edelleen kokonainen.
Elämänkumppani, isä, ukki ja isoukki.
Sinussa meidän kaikkien juuret.
Kuvittelen Kuò Leman ystäväksi,
katan paikan pöydän ääreen.
Vieras on muttei vaarallinen.
Sylissään väsynyt soittorasia,
kaulassa kulmistaan hioutunut viritysavain.
Ukin nimikirjaimin kaiverrettu.
Kerran antoi alkusoiton ihanaan lauluun,
säveltäjälle kokonaisen elämän lainaksi antoi.
Tuli noutamaan paikalleen sen, jonka kerran
rasiastaan luomaan laski.
Noutamaan valmiin teoksen, kuulemaan eturivistä loppusoittoa ja antamaan suurimmat aplodit.
Tyhjä jalusta pyörii verkalleen, kunnes aikanaan pysähtyy
säveltäjän kyytiin nousta.
Ei kukaan tiedä, koska on
loppukumarruksen aika.
Silloin Kuò Lema - soittorasian virittäjä -
sulkee vaienneen laatikon matka-arkkuunsa
sinetöityjen osastoon, siihen viritystään odottavien
viereen
ja jatkaa loputonta taivaltaan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Herkkä, lämmin, liikuttava runo.
Sivut