Se laittaa mulle kuvia

lastenlapsistaan, veljieni ja sisareni
tyttäristä, pojasta.
Milloin leivotaan, leikitään,
retkeillään, ollaan mökillä. Yhdessä.
Nyt kun on aikaa. 
Videoitakin välillä.
Ikään kuin se yrittäisi omalla kömpelöllä
tavallaan muistuttaa, kuka se on 
mulle ja minä sille.
 Oliskin ollut.
Leikittäis ettei vuodet ois haurastuttaneet
yhteyttä meidän väliltä olemattomiin.
"Iskä, sua ei oo mulle olemassa",
haluaisin sanoa.
Kuittaan kuitenkin hymiöllä,
sillä kaikkein hennoimmalla, tuskin
hymyksi tunnistettavalla.
Mun kasvoilla kun ei katsos sun suhteen 
tunteet näy.
Ne ois tarvinneet vastavuoroisuutta syntyäkseen.