Seitsemänkymmentä vuotta
olen kantanut tätä
kullankeltaista, ohutta ja lämmintä
hiekkaa nyrkissäni.
Nyt avaan kämmeneni,
siirtelen hiekkaa hetken kämmeneltä toiselle
ja annan sitten hiekan hitaasti valua
kämmenten raosta ja sormien lomista.
Missä kelloni on, minä ihmettelen?
Kello, joka on ranteessani ollut,
on kadonnut.
( Ehkä unohdin sen yöpöydälleni. )
Aika on kadonnut sormieni lomitse.
Kun silloin lähdin,
jätin leikkini kesken
ja kouraisin hiekkaa mukaani
niin salaa, ettei sitä kukaan huomaisi.
Sinun tunnustettava tosiasiat,
minulle sanottiin,
elämä ei ole leikin paikka.
Hiekka valuu kämmenistäni
tähän jalkojeni juureen.
Se on sitä samaa hiekkaa,
kuin seitsemänkymmentä vuotta sitten,
jota mukaani kouraisin.
Ei sitä enää siellä ole,
mistä lähdin.
Leikin aika
on loppunut.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kaunis runo
Todella kaunis
Sivut