On uusi aamu. Se ottaa maailman kannettavakseen.
Sen se tekee yksin ja iloisin mielin.
Ensin puitten välistä,
sitten jo latvojen yltä
aamuaurinko katsoo suoraan silmiin
kuin lapsi, jolle tämä ei ole alku eikä loppu,
vaan kaikki. Sinun on vaikea ymmärtää, miksi?
Miksi uusi aamu itsensä näin huolettomana antaa
ja iloisin mielin palvelee?

- Vaikea on minunkin ymmärtää
niin pyyteetöntä.

Vaan päivä, itse koskaan miettimättä, kyselemättä
ojentaa sinulle rakkauden täyteisen, lämpöisen kätensä
ja valo suutelee rakkaittesi kasvot niin kirkkaaksi
etteivät ne koskaan unohtuisi. Ettet koskaan unohtaisi.

- Ja etten myöskään minä
heidän kasvojaan kadottaisi,
heidän jotka jo menivät sillan yli.

Äkkiä ymmärrät kaiken.
Kaikki on niin luonnollista ja selkeää:

Siinä hän on: Auringonlasku kultaa pilven reunaa,
purppuraa, syvän sinistä ja mustaa.

Eikä niiden silmien välke
sammu koskaan, eivät koskaan unohdu
sinun veljesi valaistut kasvot.

Tuolla hän jo menee, kumara mies,
hauras kuin auringossa sulava lumi,
sinun veljesi.

Luisella kaarisillalla hän kulkee
yli syvän, mustan virran,
hitaasti mutta päättävästi,
nyt kipuja vailla
ja vailla ruumistaan.

Se silta on rakennettu yli kuoleman,
että sinulla olisi mahdollisuus,
että myös minulla olisi mahdollisuus;
meillä olisi mahdollisuus kulkea yli
toiseen maahan, jota emme tunne.

Sen sillan tuolla puolen,
tuntemattomalla rannalla
meidän ymmärryksellämme,
ja tällä rannalla
saamillamme vastauksilla
ei ole painoa.