ALICE KAIRA IN MEMORIAM
ÄIDILLE
(Varhainen lapsuus)
Minä toivon, rakas äitini,
että sinä kompastut portaissa
ja halkaiset pääsi.
Minä tulen varovasti sinun lähellesi,
kun sinun aivojesi harmaa massa
valuu alas rappuja.
Ja viha, jota sinä tunsit minua kohtaan,
irtoaa siitä hyytelöstä kuin höyrypilvi.
Minä vangitsen sen mustan pilven
ja nielen kaiken kakistelematta.
Rakas äiti! Jos sinä kuolet,
minä syön sen mustan vihan elävältä.
VOIKUKANKELTAINEN TALO
(Kouluiässä)
Laskentotunnilla minä mutustelen sanaa "koti" - K, O, T, I. Lasken: neljä kirjainta; kaksi konsonanttia, kaksi vokaalia. Konsonantit ja vokaalit olin oppinut äidinkielen tunnilla.
Äidinkieli tuntuu vieraalta; ei aivan käskyltä, mutta ei aivan hyvältäkään. Sanoilla ei minulle ole samaa merkitystä kuin toisille lapsille. Koti-ikävällä he tarkoittavat halua päästä takaisin kotiin. Minulle koti-ikävä merkitsee ikäviä iltoja kotona sunnuntaisin, jolloin on istuttava selkä suorassa ja kädet sylissä esiliinan päällä ristissä.
Täytyy piirtää laskentovihkoon, kun opettaja kääntyy muihin maailmoihinsa, että näkisin millainen koti minulla on. Minun pitäisi tietysti olla lukujen maailmassa, laskemassa yhteen ja vähentämässä jokapäiväisiä tärkeitä lukuja, mutta minä piirrän talon, punaisen talon; - tai minusta kodin pitäisi olla keltainen, voikukankeltainen. Taloon tulee tupa ja kamari, ja myös pieni porstua. Savupiipusta tupruaa savua kun hellalla porisee lihasoppa. Varhaiskesäinen koivu kasvaa nurkalla. Sivun alalaidassa, tuvan ikkunoitten alla rehottaa villiä heinää, apiloita, päivänkakkaroita ja kissankelloja.
Talon portailla istuu pieni tyttö, aivan minun näköiseni. Päähänsä se on laittanut kirjavan liinan, sitonut sen rusetille leuan alta. Tyttö silittää sylissään kehräävää kissaa.
Ja jos talossa on kissa, täytyy siellä olla myös koira, pystykorvan pentu, joka räksyttää harakalle pihakoivussa, eivätkä ne kumpikaan pysy hetkeäkään paikallaan, että ne saisi piirretyksi.
Pilven takaa aurinko väläyttää lämpimän hymynsä, silmälasit välähtävät, opettajan silmälasit - ihan vieressäni. Opettaja katsoo ja katsoo keltaista kotiani, riuhtaisee äkkiä vihkon pulpetiltani ja nautiskelevan hitaasti, kuin nekkua imeskelevä koulupoika, hän repii kotini pieneksi silpuksi.
Hiiskumaton hiljaisuus leviää luokkaan kuin pilvi olisi taas peittänyt auringon naaman. Karttakeppi viuhahtaa ja läjähtää, kaksi kertaa kaksi iskua näpeilleni, kertotaulun kertausta.
Kiitos antamastasi opetuksesta, hyvä opettaja! Kiitos! Lupaan, etten enää koskaan piirrä, en ainakaan näillä kipeillä ja turpoavilla sormillani piirrä itselleni sellaista kotia jollaisen haluaisin. En itkien, vaan hammasta purren myönnän: Ei se voinut olla minun oikea kotini!
ABORTTI
(Nuori aviovaimo)
Maalaa minut tällaisena, sinä komensit!
Upseeri univormusi oli huolellisesti viikattu
lasten jakkaralle.
Mikä tässä suhteessa meni myttyyn,
kun en tehnyt kunniaa kyrvällesi
vaikka se seisoi kuin kanuuna
keskitykseen valmiina.
Taas sinä tahdoit raiskata raiskatun.
Ei! En halunnut kuulla huohotustasi korvassani,
enkä tahdo aborttia; lapsen luovuttamista pois
juuri silloin kun siihen on puhkeamassa väri.
Siveltimeni yksinkertaisesti ei komentoasi noudattanut,
se niskuroi sinua vastaan. Kuinka uskalsikaan!
Olisit voinut rangaista sitä kovennetulla
tai ampua sen muurin viereen, mutta
ei pyöreä ja pehmeä taivu sinun maailmasi
suoriin kulmiin ja kurinalaisuuteen.
Sinun ja minun välille oli lyöty
miekat ristiin.
RUOSTUNUT PORTTI
(Vaihdevuodet)
Vaihdevuodet, vaihdevuodet,
saranat olisivat kirkuneet,
jos olisin avannut.
Moneen kertaan olin käynyt portilla,
mutta rohkeuteni petti aina.
Olin empinyt, ruostuttanut sen
omia aikojani, minun syyni
ja oli vain hetken kysymys
milloin se repsahtaisi.
Tempaisen nämä turhat vaatteet yltäni
kun ne niin olivat jo kireiksi käyneet
ja viuhahdan keskeltä kesää
pihamaan poikki
metsän portista
syvälle syksyn hehkuun
KIRJAVA LIINA
(Vanhuuden aika)
Jos se oli vain liverrys?
Olen jo vanha nainen ja kuulen kaikenlaista.
Olen alkanut odottaa uutta kesää
ja hypähdän ilosta kun ovikello soi.
Minulla on kaikki värit valmiina,
eihän sitä voi koskaan tietää
minkä värinen kesä on tulossa.
Kirjavan liinan kiedon päähäni
ihan vain hassuuttani,
olenhan vanha nainen,
leikki-ikää kukkuroillaan.
Selite:
Tämä runo on syntynyt 90-luvulla. Teimme KSL:n kanssa Optimisti-lehteä (Kanta-Hämäläinen kullttuurijulkaisu),ja perustimme toimitusta varten osuuskunnan. Lehteen tuli tekstejä osuuskunnan jäseniltä, ja jonkin verran sen ulkopuolella olevilta. Tekstien synnyttämiseen käytimme erilaisia metodeja. Eräs niistä oli, kun kirjailija Leena Laulajainen kävi kertomassa meille naivistisen Alice Kairan elämästä. Hän oli haastatellut taiteilijaa kirjoittamaansa elämänkertaa varten. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa Leena Laulajaisen esitelmän pohjalta jotain siihen lehteen. Minä kirjoitin tämän runosarjan, joka myös siinä lehdessä julkaistiin. Myöhemmin lisäsin alaotsikon taiteilijan kuoltua "ALICE KAIRA IN MEMORIAM" runosarjaan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut