On väsynyt Syksy jo,
vanha ja raihnainen.
Hän ikkunan ääressä istuu,
utuiseen, koleaan päivään
haaveillen katsoo:
”Missähän mahtaa majaa pitää,
hän, se ihanankaunis tyttö,
kirkassilmäinen, kukkahattuinen,
nuoruuteni Neiti Kevät.”
On tehtävä se kai nyt
joka tekemättä on jäänyt!
Hän etsii kirjelehtiön ja kynän,
tämä raihnainen ja väsynyt
Herra Syksy,
ja kirjeen kirjoittaa
ja siinä sen vihdoin tunnustaa:
"Vain sinua minä rakastan,
vain sinua ainoastaan,
oi ihanankaunis Neiti Kevät."
Pitkä on talvi ja luminen tie.
Kiireettä Talvi kirjettä vie.
Takatalvi sen sitten aikanaan
kohmeisin sormin laatikkoon pudottaa.
Mutta myöhässä sen postin tuo.
Neiti Kevät silmäyksen vain
viestiin luo,
sen kokoon sitten taittain.
Vatsan pyöreidestä niin,
siitähän täällä paljon puhuttiin;
sen toki myös kaikki näki
koko luomakunnan väki:
Neiti Kevät,
tämä ihanankaunis, kukkahattunen,
raskaana nyt on,
myös itsekin sen tunnustaa:
Kesän lasta, onnellista,
sen synnytymistä pian odottaa.
Sitruunaperhonen
hatun kukkaan jo istahtaa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut