Vaaleanpunaisten valofilttereiden takana
Kuvana, ideana
Maalauksena, mielen fragmentteina
Alaston konkretia, arpeni ovat ainoat koruni
Punatut huuleni kutsuvat huuliasi, kuka ikinä oletkaan
(hunajaa, hunajaa ja siirappia, ihoni huokaa)
Titanicin keulassa katselen pimeneviin tähtiin
Tunnen kuinka maailma loppuu näihin kohtalon säkeisiin
Ei jäähyväisiä, kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu
Kaipaan yhteyteen ilman rajoja eikä sellaista ole
Kosmos on täynnä mutta yhteys on poikki
Taloni on tulessa ja elämän arkistot hiiltyvät nokisiin jalkoihini
Syvimmältämme emme ymmärrä rakkautta, vain rakkauden ideaalia suoraan romantiikan ajoilta
Mitä lähemmäksi pääsemme, sitä enemmän satutamme toisiamme
Kaiverramme omat arpemme toistemme sydänlihaksiin
Ja jatkamme elämää yrittäen peittää syntiemme häpeän jota ei voi pyyhkiä pois kuten tyhjänpäiväisen eilisen kangastusta
Satutamme, kuten meitäkin on satutettu
Aina uudelleen ja uudelleen
Traumojemme myrkky virtaa meissä
Kuten painajaiset, jotka eivät anna levätä
Etsimme vääriä vastauksia, vääriin kysymyksiin
Vain lisää tuskaa, ei vapauttavaa tietoa
Unelmoin kirkasvetisestä sinisestä laguunista, jossa kellua läpi vuorokauden
(Tai kenties seuraavan vuosituhannen, tai vieläkin pidempään, kunnes universumi on hiljentynyt ja seuraava avaa terälehtiään kaikkeuden usvassa)
Rauhassa
Hohteessa
Ilman ensimmäistäkään turhaa ajatusta
Kuvana, ideana
Maalauksena, mielen fragmentteina
Alaston konkretia, arpeni ovat ainoat koruni
Punatut huuleni kutsuvat huuliasi, kuka ikinä oletkaan
(hunajaa, hunajaa ja siirappia, ihoni huokaa)
Titanicin keulassa katselen pimeneviin tähtiin
Tunnen kuinka maailma loppuu näihin kohtalon säkeisiin
Ei jäähyväisiä, kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu
Kaipaan yhteyteen ilman rajoja eikä sellaista ole
Kosmos on täynnä mutta yhteys on poikki
Taloni on tulessa ja elämän arkistot hiiltyvät nokisiin jalkoihini
Syvimmältämme emme ymmärrä rakkautta, vain rakkauden ideaalia suoraan romantiikan ajoilta
Mitä lähemmäksi pääsemme, sitä enemmän satutamme toisiamme
Kaiverramme omat arpemme toistemme sydänlihaksiin
Ja jatkamme elämää yrittäen peittää syntiemme häpeän jota ei voi pyyhkiä pois kuten tyhjänpäiväisen eilisen kangastusta
Satutamme, kuten meitäkin on satutettu
Aina uudelleen ja uudelleen
Traumojemme myrkky virtaa meissä
Kuten painajaiset, jotka eivät anna levätä
Etsimme vääriä vastauksia, vääriin kysymyksiin
Vain lisää tuskaa, ei vapauttavaa tietoa
Unelmoin kirkasvetisestä sinisestä laguunista, jossa kellua läpi vuorokauden
(Tai kenties seuraavan vuosituhannen, tai vieläkin pidempään, kunnes universumi on hiljentynyt ja seuraava avaa terälehtiään kaikkeuden usvassa)
Rauhassa
Hohteessa
Ilman ensimmäistäkään turhaa ajatusta
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
runon atmosfäärissä on tuoksu jota hengitän.
taiten ja huolitellusti tehty