Hiihtokilpailut

Koulun hiihtokilpailut olivat edessä, ja olin päässyt mukaan koulujen väliseen kilpailuun. Kilpailu pidettiin Kirkonkylän koulun maastossa, jossa oli paljon soramonttuja ja isoja mäkiä. 

Olin saanut naapurini Antilta lainaan kilpasukset, ja muistan ne vieläkin kuin eilisen. Ne olivat Kilpa Lampiset, tuohon aikaan 70-luvulla todella kalliit ja hyvät sukset. Kun Antti lainasi suksiaan, hän sanoi painokkaasti: ”Niillä ei sitten lasketa umpihankeen mäkeä Kirkonkylän montuilla.” Vannoin, että en tietenkään tekisi niin. 

Sain kilpailunumeroni, joka oli 13. Mietin itsekseni: no niin, siitä se alkaa – tämä onkin varmaan huono enne, jään varmaan ilman mitalia. Vielä oli puoli tuntia omaan lähtööni, ja kiertelin ympäriinsä montun reunojakin pitkin. Silloin eräs koulukaverini tuli luokseni ja ehdotti: ”Lasketaan vähän mäkeä tuosta umpihankikohdasta.” Siinä samassa unohdin Antin varoitukset ja lupaukseni. 

Ja niin mentiin, minä edellä ja kaveri perässä. Hetken kuluttua kaaduin suoraan päälleni lumihankeen, ja jostain kuului kova rusahdus. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että oliko solisluuni murtunut. Ei, se ei ollut minun luideni ääntä, vaan Lampisen suksen. Se ääni kuuluu vain silloin, kun suksi menee poikki. Lumesta päästyäni näin, että toisen suksen kärki oli irti. Se oli hirveä tunne – lainasukset, ja toinen poikki! Mietin, miten ihmeessä voisin selviytyä tilanteesta. 

Kilpailun piti kuitenkin jatkua. Sain kaveriltani lainaan toiset sukset, mutta niidenkin toinen suksi oli joskus mennyt poikki ja korjattu läkkipellillä. Siitä huolimatta olin päättänyt jatkaa kilpailua. 

Lähdössä jouduin viivalle koulun toiseksi nopeimman hiihtäjän kanssa. Lähtölaukauksen kajahtaessa painelin heti kärkeen, ja kaveri peesasi tiiviisti perässäni. Sitten tuli iso alamäki. Minulla oli se läkkipellillä korjattu suksi, ja kun päästin alamäkeen, läkkipellistä tuprutti lunta kuin lumiaurasta. Lumen pölistessä en nähnyt kunnolla eteeni, mutta takana tulevalla kaverilla oli vielä hankalampaa. Hänellä oli silmälasit, jotka menivät lumen pölystä aivan huuruun. Seuraavassa mutkassa kuulin takaani kovaa noitumista ja puiden rutinaa – kaveri oli laskenut suoraan metsään. 

Enää puoli kilometriä maaliin, ja väliajoissa olin toisena. Vielä viimeinen rutistus. Lumi vain pölisi, kun saavuin maalisuoralle. Kuulin kannustushuutoja: ”Hyvä, Tappi!” Ylitin maaliviivan voittajana. Noin 15 minuuttia myöhemmin myös kilpakumppanini saapui maaliin, linkuttaen ja silmälasit palasina. 

Palkinnoksi sain aivan uudet Kilpa Lampiset, jotka annoin naapurin Antille hyvitykseksi rikkoutuneista suksista. Siinä hetkessä tuntui siltä, että kaikesta huolimatta olin voittanut enemmän kuin pelkän hiihtokilpailun.