Meillä oli usein puutetta nukkumapaikoista, mutta veljeni Teken kanssa keksimme ongelmaan nerokkaan ratkaisun. Vintin rappusten alla oli juuri miehenmentävä luukku, ja kun sinne kyyristyi, niin kahdellekin jäi nipin napin tilaa. Ei muuta kuin patjat ja peitot kainaloon, ja pesiydyimme uuteen makuusoppeemme. Ensimmäinen yö sujui aluksi ihan mukavasti, kunnes peiton käytöstä syntyi kiistaa.
Teke alkoi pyöriä levottomasti ja kiskoi yhteisen peittomme kokonaan itselleen. Minua alkoi palella, joten käänsin tilanteen eduksemme ja sain peiton jaettua tasapuolisemmin. Rauha palasi hetkeksi, kunnes Teke kääntyi kyljelleen ja päästi ilmoille korvia särkevän, kymmenen sekuntia kestävän, terävän pierun suoraan peiton alle. Sen voima olisi tehnyt jopa nahkahousuihin neulanmentävän reiän.
Heti perään silmäni alkoivat vuotaa kuin sipulia pilkkoessa. Kirvely oli niin karmeaa, että oli pakko päästä ulos. Hapuilin pimeydessä rappusten alla, mutta kyynelten sumentamin silmin en löytänyt reittiä. Tulitikut olivat taskussani, ja ajattelin sytyttää yhden valoksi. Juuri kun olin raapaise massa, Teke päästi toisen, vielä pidemmän ja paksumman paukun. Siinä hetkessä ymmärsin, että tulitikun sytyttäminen olisi ollut vuosisadan virhe – jos olisin sen tehnyt, Hakolan tila olisi jäänyt historiaan ja jäljellä olisi ollut vain savuava monttu, jonka keskeltä savupiippu töröttäisi yksinään.
Loppuyö meni pieruja kuunnellen ja palelemista kestäen. Aamulla, kun Teke viimein heräsi, hän katsoi turvonneita silmäniä ja kysyi:
”Ookko sä Velu itkeny?”
Hädin tuskin sain vastattua: ”En, oon vaan allerginen kaasuille.”
Teke nyökkäsi ymmärtäväisesti ja päästi vielä yhden tuhnun. Ja tuhnuthan ovat tunnetusti kaikista petollisimpia – vaiteliaita mutta sitäkin kitkerämpiä.
(Tarina perustuu tositapahtumiin. Molemmat olimme syöneet hernekeittoa, mutta Teke ilmeisesti hieman enemmän, eikä siitä sitten seurannut muuta kuin aromirikas yö vintin rappusten alla.)
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
