Kevätrakkautta vanhainkodissa

Lämmin valo täytti vanhainkodin huoneen. Veikko istui rollaattorin päällä ja katseli ikkunasta  kuinka puiden lehdet alkoivat vihertää pitkän talven jälkeen. Hän oli jo tottunut siihen, että vuodet kulkivat ohi kuin ohikiitävät hetket, mutta tänä keväänä hänen  elämään tuli jotain erilaista säpinää. 

Se alkoi pienestä hymystä käytävällä, katseesta ruokasalissa, silmäniskusta askartelukerhossa. Kun hän ensimmäistä kertaa huomasi  Vienon, hän ei ollut varma, oliko se  sattumaa, vai harhaa. Päivä toisensa jälkeen, he alkoivat kohdata. Vieno, oli yhtä vanha kuin hän, ja liikkui kevyesti rollaattorin kanssa, Vienossa näkyi nuoruuden kipinä, joka loisti hänen silmissään. 

 Eräänä iltapäivänä, kun aurinko paistoi matalalta, Vieno tuli Veikon luokse  puutarhaan. He eivät puhuneet ensin mitään, istuivat vain vierekkäin, rollaattorien päällä.  Hiljaisuudessa oli jotain lohdullista, jotain, mikä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Lopulta Vieno sanoi hiljaisella äänellä: 

"Muistatko, miltä tuntui olla nuori?" 

Veikko hymyili ja nyökkäsi. "Muistan. Mutta en koskaan ajatellut, että tuntisin vielä niin. Sillä Nuoruus on kuin vanha ystävä, joka saapuu yllättäen takaisin elämään. Se tuo mukanaan muistoja ja tunteita, joita luuli unohtaneensa. Vaikka vuosia on kulunut, jotkut asiat eivät koskaan katoa, ne vain muuntuvat ja syvenevät. Kuten hymy, joka kertoo, että nuoruus on edelleen osa meitä, vaikka emme sitä takaisin saa" 

He katsoivat toisiaan, ja heidän välilleen syntyi yhteys, joka ei tarvinnut vuosien viisautta selittääkseen itseään. Se oli rakkaus, joka syntyi uudelleen, kuin kevät, joka herättää kaiken eloon. Ei ollut väliä, kuinka vanhoja he olivat tai kuinka monta tarinaa he olivat jo eläneet. Heidän sydämensä löysivät toisensa, ja siinä hetkessä, vanhainkodin puutarhassa, oli kuin aika olisi pysähtynyt. Kevät oli tullut heidänkin elämäänsä. 

Jokaisella yhteisellä hetkellä he jakoivat naurua ja tarinoita, ikään kuin palattaisiin nuoruuteen, jossa jokainen päivä oli mahdollisuus. Vanhainkodin seinät tuntuivat purkautuvan, kun heidän sydämensä avautuivat toisilleen. Rakkaus ei katso ikää, se löytää tiensä jopa siellä, missä on vain muistoja ja haaveita.