![Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> Jari Ylamaki kuva](https://cdn.vaiste.com/sites/rakkausrunot.fi/files/styles/medium/public/profiilikuvat/picture-1104-1725907517.jpg?itok=7R2PFh9V "Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> Jari Ylamaki kuva")
Meidän olohuone on kuin teatteri,
missä naamiot piirtävät nauravia kasvoja,
mutta hymyjen reunoilta valuvat kyyneleet —
niitä ei ehdi kukaan pyyhkiä pois.
Tänne pakenemme,
murheet taskussa, taskut täynnä tyhjyyttä,
katkeranmakeaa unohdusta tuopin pohjalla,
vaikka tiedämme: lopulta paino käy liian suureksi.
Käsi ei jaksa enää nostaa,
mutta vielä kerran, vielä yksi.
Totuudet lausutaan,
kuin ohi kiitävät tuulenpuuskat,
teräviä ja välinpitämättömiä,
mutta silti niitä ei kuulla.
Joka päivä sama näytelmä:
naamiot ja hetken hulluus.
Viikko toisensa perään,
samat repliikit, tutut kasvot vierellä.
Kaikki anteeksi, kaikki uusiksi.
Ja me pyydämme, kuin pappi risti kädessä,
mutta synteihimme lankeamme,
uudelleen ja uudelleen, kunnes valot sammuvat.
Hetken hurma, pieni pakomatka.
Mutta kun aamun valo siivilöityy ikkunoista,
naamio on lopulta revittävä pois,
ja kasvoilla ei ole enää muuta kuin totuus,
jota emme uskalla katsoa.
missä naamiot piirtävät nauravia kasvoja,
mutta hymyjen reunoilta valuvat kyyneleet —
niitä ei ehdi kukaan pyyhkiä pois.
Tänne pakenemme,
murheet taskussa, taskut täynnä tyhjyyttä,
katkeranmakeaa unohdusta tuopin pohjalla,
vaikka tiedämme: lopulta paino käy liian suureksi.
Käsi ei jaksa enää nostaa,
mutta vielä kerran, vielä yksi.
Totuudet lausutaan,
kuin ohi kiitävät tuulenpuuskat,
teräviä ja välinpitämättömiä,
mutta silti niitä ei kuulla.
Joka päivä sama näytelmä:
naamiot ja hetken hulluus.
Viikko toisensa perään,
samat repliikit, tutut kasvot vierellä.
Kaikki anteeksi, kaikki uusiksi.
Ja me pyydämme, kuin pappi risti kädessä,
mutta synteihimme lankeamme,
uudelleen ja uudelleen, kunnes valot sammuvat.
Hetken hurma, pieni pakomatka.
Mutta kun aamun valo siivilöityy ikkunoista,
naamio on lopulta revittävä pois,
ja kasvoilla ei ole enää muuta kuin totuus,
jota emme uskalla katsoa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit