Jari Ylamaki

Ajassa ennen, kello raksutti kuin outo lintu,
kaksi televisiokanavaa katselivat toisiaan peilistä.
Niiden mustavalkoiset kasvot kuihtuivat hitaasti,
kuin unohdettu muistikirja autotallin hyllyllä.

Radiot vaikenivat keskiyön kynnyksellä,
kuiskaten viimeiset sanansa käärittyinä hopeiseen folioon.
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin väsynyt yöperhonen,
istuen valaisimen reunalle odottamaan aamun kirskahdusta.

Pieni talo preerialla kohosi unenomaisena,
sen seinät hengittivät, naristen hiljaa menneitä.
Menninkäiset pesivät samettihousuissa,
ja joku jätti lyijykynän bensakanisterin viereen,
autot puuskuttivat lyijykeuhkonsa auki asfaltin yllä.

Step, niin tasainen ja hiljainen,
maistui pelkältä muistilta, ilman kuplia,
kuin isoisän kertomus joka katosi ääneen sanottuna.
Se ei puhunut, vaan kuunteli;
kuunteli meitä ja meidän lyijyisiä unelmiamme.

Oliko kaikki paremmin?
En tiedä, mutta hämärä valui kuin öljy pitkin seinää,
vinyylilevyt pyörivät kuin pyhimykset mustassa kirkossa,
ja taivas katseli alas kuin sininen silmä,
näkemättä mitään, tai ehkä kaiken, aivan kaiken.

Aika ennen oli kuin vanha puku vinttikomerossa,
hihat täynnä sirittäviä muistoja,
ja siellä, mustavalkoisessa häilyvässä kuvassa,
näen itseni tanssimassa; minä ja pieni talo,
preeria ja vakosametti, kaikki olemassa ilman varmuutta,
kellumassa ajassa, jota ei ollut.

Mutta ehkä silloin ei tarvittu varmuutta,
ehkä oli vain se hiljaisuus,
joka täytti huoneet kun radio vaimeni,
ja me kaikki odotimme,
jotain, mitä ei koskaan tullut.