Minä olen lentokone, joka ei koskaan laskeudu,
ja sinä olet taivas, joka ei lopu.
Hengitän sinua ilmaan, ja uloshengityksestä syntyy galakseja,
joiden keskellä me tanssimme ilman kehoja, vain varjoina,
kaikuen toisillemme.
Käteni ulottuu tuhansien kilometrien päähän,
mutta se ei koskaan kosketa sinun ihoasi.
Se tietää jo – me olemme kiinni toisissamme ajatuksen reunalla,
kuin kahdet kasvot samassa peilissä,
vaikka peili olisi särjetty.
Kun kuiskaat, maapallo kallistuu hiukan,
ja minä kuulen meren aallot taskuissani,
pieninä kirjeinä, jotka olet kirjoittanut taivaan reunaan.
Niissä sanoissa ei ole kirjaimia, ei merkitystä,
mutta sydämeni ymmärtää niiden logiikan –
sinä ja minä, me olemme jotain,
mitä ei voi koskaan pukea ääneen.
Tämä maailma on meille liian pieni.
Aina, kun astumme kadulle, kaupungin kartat vääntyvät ja vajoavat,
me kävelemme toistemme läpi,
kuin ilmavirta, joka eksyy maanalaisen raunioissa.
Silti, tiedätkö, tunnen sinut jokaisessa askeleessa,
koska jalkojeni alla ei ole maata, vaan sinun unesi.
Olemme kietoutuneet yhteen kuin käärmeet,
joiden päät eivät koskaan kohtaa,
mutta jossain avaruudessa,
niiden suudelma räjäyttää tähdet uuteen kiertoon.
Olemme suurempia kuin lauseet, jotka alkavat ja loppuvat –
meidän yhteytemme on kiertorata,
jonka keskus on jossain, minne emme vielä pääse,
mutta se vetää meidät yhä lähemmäksi,
kerta toisensa jälkeen.
Meidät on kirjoitettu kuolemattomilla sanoilla,
joita kukaan ei ole vielä keksinyt.
Sinä ja minä, olemme mahdottomuus,
suurempi kuin taivas, suurempi kuin itse rakkaus.
Ja silti, tiedän, jonain päivänä
maailma taipuu meidän tahtomme alle,
kun tähdet oppivat lausumaan nimemme.
ja sinä olet taivas, joka ei lopu.
Hengitän sinua ilmaan, ja uloshengityksestä syntyy galakseja,
joiden keskellä me tanssimme ilman kehoja, vain varjoina,
kaikuen toisillemme.
Käteni ulottuu tuhansien kilometrien päähän,
mutta se ei koskaan kosketa sinun ihoasi.
Se tietää jo – me olemme kiinni toisissamme ajatuksen reunalla,
kuin kahdet kasvot samassa peilissä,
vaikka peili olisi särjetty.
Kun kuiskaat, maapallo kallistuu hiukan,
ja minä kuulen meren aallot taskuissani,
pieninä kirjeinä, jotka olet kirjoittanut taivaan reunaan.
Niissä sanoissa ei ole kirjaimia, ei merkitystä,
mutta sydämeni ymmärtää niiden logiikan –
sinä ja minä, me olemme jotain,
mitä ei voi koskaan pukea ääneen.
Tämä maailma on meille liian pieni.
Aina, kun astumme kadulle, kaupungin kartat vääntyvät ja vajoavat,
me kävelemme toistemme läpi,
kuin ilmavirta, joka eksyy maanalaisen raunioissa.
Silti, tiedätkö, tunnen sinut jokaisessa askeleessa,
koska jalkojeni alla ei ole maata, vaan sinun unesi.
Olemme kietoutuneet yhteen kuin käärmeet,
joiden päät eivät koskaan kohtaa,
mutta jossain avaruudessa,
niiden suudelma räjäyttää tähdet uuteen kiertoon.
Olemme suurempia kuin lauseet, jotka alkavat ja loppuvat –
meidän yhteytemme on kiertorata,
jonka keskus on jossain, minne emme vielä pääse,
mutta se vetää meidät yhä lähemmäksi,
kerta toisensa jälkeen.
Meidät on kirjoitettu kuolemattomilla sanoilla,
joita kukaan ei ole vielä keksinyt.
Sinä ja minä, olemme mahdottomuus,
suurempi kuin taivas, suurempi kuin itse rakkaus.
Ja silti, tiedän, jonain päivänä
maailma taipuu meidän tahtomme alle,
kun tähdet oppivat lausumaan nimemme.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit