Pinnan alla

Lapsesta asti ollut ylipaino, erittäin suuri sellainen, herättää varmasti mielipiteitä ihmisissä...

Kaupungilla kulkiessa tunnen ihmisten katseet selässäni, huomaan naurunpurskahdukset, syyttelevät ilmeet...

Ja kyllä, kyllä se tuntuu pahalta. Välillä hyvinkin pahalta.
Tiedän kyllä olevani ihmisenä "ei-maailman-paskin-jätkä", ehkä ihan hyväkin ihminen. Hyvä tyyppi ainakin. 

Se, painanko 70 tai 170 tai 5kg, ei muuta mun ajatusmaailmaa tai luonnetta mihinkään. Olen se ihan sama ihminen kun olen 24/7.

En ymmärrä sitä, miten joku voi olla niin paljon muita yläpuolella, että kehtaa arvostella ulkonäön perusteella ketään.

Mutta sitten mietin tarkemmin.
 
Nää tuijottajat eivät tiedä mun elämästä mitään. 
Ei mitään mun historiasta. 
Ei siitä, mitä vaikeuksia oon kohdannut. 
Ei siitä, mitä oon toisten ihmisten hyväksi tehnyt. 
Eivät sitä, miten kovana elämänliekki palaa mun sisällä - vaikka sadat niskaan tulleet paskasaavit on yrittäny sen sammuttaa. 
Eivät ne tiedä miten paljon rakastan läheisiäni, miten paljon arvostan selviytyjiä, miten paljon oon valmis tekemään rakkaitteni eteen...
Ne eivät tiedä musta mitään. 
Eivät mitään muuta, kuin suuren kokoni.

Jos se saa heidät kauhistumaan, nauramaan, tuijottamaan - - - mitään muuta he eivät minusta ansaitsekaan tietää.
En todellakaan halua olla sellaisten arvoinen.

Sinä, ystäväni. 
Niin, juuri sinä.
Sä olet yksi niistä rohkaisijoista, jotka auttaa mua jaksamaan. 
Sun sydän on täyttä kultaa. 
Sun vilpitön ja antaumuksellinen rakkaus perhettäs kohtaan - se on kuin upea auringonlasku elokuun illassa - lumoavan kaunista nähdä.