Teini-iän tunnekuohuissa kirjoittamani vanhat runot on mulle edelleen tärkeitä.
Vuosikausien koulukiusaamisen aiheuttaman sosiaalisen kyvyttömyyden ja muut sielun arvet purin silloin parhaani mukaan teksteihini; jos niitä haluaa näin myöhemmin yrittää tulkita, tuo kannattaa ehkä pitää mielessä.
Löysin runot itseilmaisun ja ajatussolmujen avaamisen keinona näköjään uudelleen joskus 2017 loppupuolella. Vertailen täällä aikakapseliin, vanhoihin runoihini, ja viattomuus ja leikkisyys tuntuu nykyisin olevan kadoksissa. Ei kai iäksi?
Haaveilemasta en kai lakkaa koskaan. Hyvä niin.
Kommentit
Niin totta. Ja vielä hyvin kirjoitettu!
Sivut