Suojelus Nalle

Oli hiljainen syysaamu, sellainen hetki, jolloin aika tuntui pysähtyneen. Askeleet kaikuivat autiolla rautatieasemalla, kun Markus asteli varovaisesti kohti junaraiteita. Maailma hänen ympärillään tuntui etäiseltä, melkeinpä epätodelliselta. Sisällään hän kantoi raskasta taakkaa, sellaista, joka oli pitkään vienyt hänen elämänsä valon. Kaikki tuntui merkityksettömältä, päätös oli jo tehty, tänään kaikki päättyisi. 

Hän istahti varovasti kiskojen reunalle ja veti syvään henkeä. Markus sulki silmänsä  halasi pientä, jo kulunutta uninalleaan, jota hän oli kantanut mukanaan lapsuudestaan asti. Se oli ollut hänen lohtunsa, hänen suojelijansa, tänään se oli mukana viimeisessä hetkessä. Mutta jotain yllättävää sitten tapahtui. 

Nalle, joka oli aina ollut mykkä ja hiljainen, katsoi yhtäkkiä Markusta silmiin. Sen pieni suu aukesi varovasti, ja pehmeällä äänellä se kuiskasi: 

”Sitä minä en sinussa siedä, et meinaat minutkin kuolemaan viedä.” 

Markus jähmettyi. Hän oli varma, että kuuli väärin, mutta sama ääni toisti sanansa, tällä kertaa tiukemmin. 

”Tule, lähdetään täältä pois, sillä meillä molemmilla elämä edessä ois” 

Hämmästyneenä Markus katsoi nalleaan. Miten pehmeä lelu saattoi puhua? Oliko tämä hänen mielensä viimeinen keino pitää hänet kiinni elämässä? Markus ei tiennyt, mutta jotain hänen sisällään murtui. Kyyneleet virtasivat vapaasti hänen poskilleen, kun hän tajusi, että ehkä, vain ehkä, elämällä oli vielä jotain tarjottavaa. 

Hiljaa, mutta päättäväisesti, Markus nousi ylös. Hän painoi nallen tiukasti rintaansa vasten ja asteli takaisin asemalaiturille. Juna saapui kohta, mutta tällä kertaa hän ei noussut sen eteen. Sen sijaan hän kääntyi pois, askel askeleelta kohti uutta mahdollisuutta. 

Jos hänen uskollinen suojelusnallensa ei olisi puuttunut tilanteeseen, niin kumpikaan heistä ei olisi selvinnyt. Mutta nyt heillä oli uusi alku, ja Markus tiesi, että se pieni, pehmeä olento hänen sylissään oli juuri pelastanut hänen elämänsä. 

Suojelus Nalle 

Kerran elämässäni päätin, että hyppään junan alle, 
kiskoille sitten istuin sylissäni oma rakas uninalle. 

Joka mua silmiin katsoi anovasti, 
ja suunsa aukaisi sitten varovasti. 

Sitä minä en sinussa siedä, 
et meinaat minutkin kuolemaan viedä. 

Tule lähdetään täältä pois, 
sillä meillä molemmilla elämä edessä ois. 

Jos nalleni ei olis huokutellut mua pois, 
niin häntäkään ei enään ois