Yöpakkanen paukuttaa
                   puunuijalla männyn kylkeä.
Vaimeasti runko kaarnan alla valittaa:

”Anna minun jo nukkua!”

Taivaan rei’istä tirkistelevät tähdet
             kuin pienet kukat,
                          ja kuu niin paljon kiertänyt
     ja maailmaa nähnyt,
            ettei sen enempää voisi
                             sitä enää se kiinnostaa.

                                   Ohutta yläpilveä,
    harsohuntu kasvojen eteen.

En ajattele tätä sen enempää,
                          vaan juon lasin tyhjäksi,
      ja annan kuun sen sitten täyttää.

Se vähenee, lasi tyhjenee:

       puolikuu,
                      sirppi,
                                 uusikuu.