Kirjoitin tämän runon yhtenä lukuisista kaipaus-runoistani lähes 18 vuotta sitten. Vaikka minulle jäi poikani ja yksi lapsenlapsi, juuri tuollaiselta tuntui silloin. Nyt poikani tytär, ainoa lapsenlapsen asuu palvelukodissa ypärivuorokautisessa hoidossa. Hän on parantumattomasti sairas, sokea liikuntakyvytön ja ruokinta tapahtuu mahaletkun avulla. Ehkä hän ei enää elä kauan, mutta vielä tämän joulun koki, mutta ei nähnyt. Elämän ja kuoleman rajoilla hän elää jatkuvasti nykyään.