Vaarallisia ajatuksia

Vaara kohoaa lammen rannasta nukkuvan lohikäärmeen makaavana silhuettina. 
Hiljaa lipuva usva peilityynen yllä sen hönkäysten hiipuva kaiku.
Tuolla me äsken kuljettiin. Huipulle harvenevien niskanystyräpuiden välissä soviteltiin askeleita kivien ja juurien lomaan. Tunsi tekevänsä ihmisvoiman noruessa virtoina kasvoja selkää rintaa pitkin, eikä huilitauko laella olisi voinut paremmalta tuntua.
     Tätä se on todellinen vaeltaminen.
Itsensä voittamiseksi vääntyvä pakerrus, eväsleipien endorfiini. Iltanuotiolla gourmeeksi taipuvat jauhomakkarat, kuusen oksalla kuivuvat sukat.
     Olkoon vesisade ja vaelluskengän varresta sisään ryömivä kosteus, tulkoot ukkoset ja tuulet. Minä en taivu, en taitu.
Vaan päättäväisesti kuljen päivästä seuraavaan kohti levollista laavu-unta, telttaraikkaita aamuja, riippumaton heijaamia iltoja.
      Tätäkin on vaeltaminen. 
Kipinävahtina viimeisiä halkoja, vesikirppuja iltaan rauhoittuneen lammen yllä, varvut väärällään mustikoita aamupalahaaveisiin.
Eivät edes itikat ikuisella ininällään minua nyt häiritse. 
Tässä kuvassa, näissä sanoissa, mielikuvituslohikäärmettä katsellessa on kaikki siltikin todellista ja kohdallaan.