Lyhyen kummalliset
huhtikuun alut
soittavat aina
jotain kummallista
odotuksen tunnetta
lumikinosten
valkeat
väkevät vaot
toivottomin silmin
kohisten kohti
tuulista taivasta
ja silti
vain ihminen
voi ja
osaa tehdä
kiihdyttävä läheisyyden
rintojen
ääriviivojen
arastelemattoman
sulouden
keväässä tuntuu
aina se
elämänjanoinen
nuoruus
miten aurinko
saa ihmiset
ulos,
laumoittain
ulos jokapäiväisestä
taistelusta
kuolleesta työstä
oli
purkautunut
puun oksa
kuinka se
vetoaa suoraan
sieluun,
hieman rumaa
osin rosoista
kaikki epäolennainen
tarkoituksenmukaisuus,
joka
on lojunut
hämärän alkumailla
pelkän tajunnan
takamailla
ja
myllertävien
viettien voimasta
kauneuden
suoma auringon
valo
siinä se
valaisee koko
kehon,
koko ruumiin
ärsyttäen limakalvoja
puristaen kovempaa
pystymättä
vastustamaan
voimaa,
avata suunsa
tuollaiseen
välkkeeseen
on helppo nojautua
istua ja
ajatella elämää
ikkunoiden takana
hymyilevää aurinkoa
aika-ajoin
aamujen tuomaa
tyhjyyttä
raakaa todellisuutta
pukeutuneena
eri vuodenaikojen
eri viikonpäivien
kykyyn irrottaa
varmuusketju
antaen sielun
harhailla
onnellisuuden
ulapalla
tutkia sydäntään,
ajatuksiaan
vieroitustaan
ikuisuusarvoista
miten sanakin
on haalistunut
neonvalojen
välkkeessä
menettänyt
osan voimastaan
tehdessään
kompromisseista
sovintoja
sellaiseen riutuu,
kuivettaa lehtensä
voimatta enää
uskoa uskossaan
toivoa ja rakastaa
heikkoa sydäntään
väkevin nostein
huulilta ei
muodostunut
toviin sanoja
kovia konsonantteja
eikä sen
enempää
hiljaista onnea
tai hyvyyttä
silmä vain tapasi
kuuset,
sammaleen ja
solisevien
lähteiden
salaiset kiinnekohdat
kostean maatuneet
lehahdukset,
viimeiset kevätjäät
saivat
suuret lehtisilmut
visertämään
hiljaisuudelle
raukeudelle,
eläväisyydelle
ajatukselle kaiken
hajoavuudesta,
palaten kiertokulkunsa
alkutekijöihin
miten tunkkaiset ja
melodiattomat
ajatukset
lipuivat,
jättäen
kaihomielisiä
hyvästejään
raakaa akrobatiaa,
nautintoa
ja uskoa löytää
uudesta
tarkoituksia
jotka hämärä
kantoi rajattomaan
kaukaisuuteen
olisin voinut
jäädä
iäksi siihen
hetkeen
en tarvinnut sanoja
kaikkien
naurettavuuksien
sisältöjä
miksi elämäntyö
sana tulikin mieleen
miksi aina
puhutaan materiasta,
suurista teoista,
ja palvotaan
työn tuomaa
aineellisuutta
missä on
jalusta
ujolle aralle
kaipaukselle
hellyydelle
jossa suudelma
antaa
elämän kääntää
merkityksensä
kohti suurta
olemattomuuden
rajaa
henkistä suhdetta
yltää
uhraukselta tuntuvaa
mielikuvituksen petosta
suuremmaksi
kokea jäytävää
nälkää,
aistillisuuden
tyydyttää
elämän pettymysten
pitkää sarjaa
muuttaa elämän
väsymyksen
sameus
aikansa vankeudesta
elämän nuoruus
jokaisessa ihmisessä
vilkas ja tyyni
merenpinta,
jäykkä ja liikkumaton
ja hetkeen
niin lapsellinen
uteliaisuus osanaan
paljastaen
itsensä,
ikävänsä elämää
kohtaan
pisteeseen,
jossa
tunteet sekaantuvat
hetkeen
tuntiessaan
punaisen sydämen
merkitä
vuodenaikojen vaihtelua
koskettaa ja
toivoa kaiken
olevan totta
todellisuudessa
tulee jotenkin
mielen kaiken
hauraus ja
katoavaisuus
tunne joka sytyttää
ja onnellistaa
tarttuessaan
silmänräpäyksen
vaistojen varassa
liitävä vavahteleva
sävelmä
sen tuntee,
muistaa
marttyyriyden,
kuinka
toisen etu oli
aina tärkeämpi
kuinka kynnyksen
yli oli helppo
astua
astuessaan
antaessaan kauneuden
liukua kohti
tuntematonta vierasta
maailmaa
näyttämään toiselta
kuin mitä
tunnemme
tuntea tyydytystä
ja katsoessaan
rajattomuuteen,
tahtoessaan kuolla
rakkaudessaan
huomaakin oikeasti
haluavansa kuolla,
sateen kohdatessa
ihminen ei osaa,
eikä halua muuttua
pitää vaan
suutaan auki
samassa
asennossa
kuin suudellessaan
sama nopea hengitys
valtimon tykyttäessä,
etsiessä
hämärän lomitse valoa
ilmaa kevyempää
mielikuvaa ja
ymmärtäen ettei
yhdessä kuolemalla
tee tiettäväksi
rakkautta
oikealla tavalla
miten se
veri pakkautuu
etsiessään
uomaa purkautua
tahdonomaisen
tahdottomuuden
ottaa valta
luvata elämä
ja sata hyvää
elämän ahtaat ja
rumat rajat vaan
laajenevat
vanhetessaan
hukuttaessaan
tunteensa
sovinnaisuuden
opeteltuun kaavaan
metaforien synnyttämiin
rakkauksiin
elämän rajaton turhuus
fyysillinen kokemus
kypsyttää sielua,
pyyhkii pimeitä
hetkiä
antaa
tasavertaisuudelle
nimensä
varmuuden loihtia
oikeanlainen
levottomuus
tieteen ottaa omansa,
elävän totuuden
omansa
ja jonkun aistimuksen
muistuttaa
yhdessä nukkumisen
intohimoa
jakamaan toisen
kanssa
tunteita,
elämäntapojaan
oppien
nimeämään
kiinnostuksensa
kohteet
perhosen siiven
pyyhkäistä
saavuttamatonta
unelmaa
luoda,
säkeiden
soida
vertauskuvansa
sisällyksensä
ammottavia aukkoja,
jotka eivät
siedä
päivänvaloa
mitä enemmän
saavuttaa,
sen suuremmin
pettymys nakertaa
ja syö
pyrkimystä
elää niin kuin
oma sielu olisi tahtonut
ettei pelkkä
sisuksen ahminen
jättäisi tyhjiä
kuoria
erehdystä
elämää kohtaan
ymmärtää,
että
intohimon laineita
seuraa tyyni
ja unohtumaton
rakkaus alkaa
useimmiten
sattumasta
sen törmätä
sieluun,
kauneuden
näkymättömään
ulottuvuuteen
ainoastaan
jossain kaukaa
voi kuulla
miehen itkevän
luhistaa tai
kantaa koko
elämää muru
murulta
tarjoamalla
kohteen tunteille,
kyvyn siirtää
kuolemaa tuonnemmaksi
miten se tuli
riehuu sisuksissa,
polttaa
palaa sisältä
jäykistäen kehonsa
aseeksi,
intiimin hetkensä
avoimuudessa
sydämen ollessa
avoin,
rakkauden ja
muistojen armoilla
auringolle ja
pilviin se
ei ylety
meihin se
ylettyy
kaiken
uinuessaan
itämistään
ja se vaatii
aina vaan
enemmän
raaempaa ja
hellempää
tullakseen sanotuksi
mutta siinä
se on
koko
mielekkyys
juju päästä
kynnyksen yli
rikkoessaan kaiken
totutun,
järkevän
antaessaan auringon
nousta meren
takaa
antaessaan
suolaisen veden
huuhtoa
kaiken turhuuden
idealismin
kaikki vastakohtaisuudet
osana elinvoimaa
ollakseen luomansa
itseluottamuksen
arvoinen
syleillessään
naista,
kaikki tapahtuu
aina ensimmäistä
kertaa
lukiessaan
ymmärtää
päivien virrata
toisiinsa
eikä mikään
niistä
ymmärrä
avaruutta
tai
helpota hiljaisuutta
on vain
sydän ja
alusta
maa,
kiitollisuus ja
rakkaus
laskiessaan
henkensä yllemme
etsiessään ja
ollessaan sinut
keskeneräisyytensä kanssa
koskettaen
tai
koskettamatta
luvaten
rakastaa
arvojamme,
luomaamme estetiikkaa
ja mielikuvituksen
luovuutta
vuodenajoista riippumatta
kevään silmuja
tai talven tuiskujen
ehtiä aina
edelle huomista
ja sitä
enemmän
ne merkitsevät
päivän ollessa
yötä pidempi
haaveiden tulla
haaveiden mennä
pudottaa sormeen
sydämenlyönnit
siitä sen tietää,
tietämisen arvoisen
rakkaudesta
ettei yksi
ole kahta voimakkaampi
eikä onnellisuus
sidottu lukumäärään
yhtenäkään päivänä
huhtikuun alut
soittavat aina
jotain kummallista
odotuksen tunnetta
lumikinosten
valkeat
väkevät vaot
toivottomin silmin
kohisten kohti
tuulista taivasta
ja silti
vain ihminen
voi ja
osaa tehdä
kiihdyttävä läheisyyden
rintojen
ääriviivojen
arastelemattoman
sulouden
keväässä tuntuu
aina se
elämänjanoinen
nuoruus
miten aurinko
saa ihmiset
ulos,
laumoittain
ulos jokapäiväisestä
taistelusta
kuolleesta työstä
oli
purkautunut
puun oksa
kuinka se
vetoaa suoraan
sieluun,
hieman rumaa
osin rosoista
kaikki epäolennainen
tarkoituksenmukaisuus,
joka
on lojunut
hämärän alkumailla
pelkän tajunnan
takamailla
ja
myllertävien
viettien voimasta
kauneuden
suoma auringon
valo
siinä se
valaisee koko
kehon,
koko ruumiin
ärsyttäen limakalvoja
puristaen kovempaa
pystymättä
vastustamaan
voimaa,
avata suunsa
tuollaiseen
välkkeeseen
on helppo nojautua
istua ja
ajatella elämää
ikkunoiden takana
hymyilevää aurinkoa
aika-ajoin
aamujen tuomaa
tyhjyyttä
raakaa todellisuutta
pukeutuneena
eri vuodenaikojen
eri viikonpäivien
kykyyn irrottaa
varmuusketju
antaen sielun
harhailla
onnellisuuden
ulapalla
tutkia sydäntään,
ajatuksiaan
vieroitustaan
ikuisuusarvoista
miten sanakin
on haalistunut
neonvalojen
välkkeessä
menettänyt
osan voimastaan
tehdessään
kompromisseista
sovintoja
sellaiseen riutuu,
kuivettaa lehtensä
voimatta enää
uskoa uskossaan
toivoa ja rakastaa
heikkoa sydäntään
väkevin nostein
huulilta ei
muodostunut
toviin sanoja
kovia konsonantteja
eikä sen
enempää
hiljaista onnea
tai hyvyyttä
silmä vain tapasi
kuuset,
sammaleen ja
solisevien
lähteiden
salaiset kiinnekohdat
kostean maatuneet
lehahdukset,
viimeiset kevätjäät
saivat
suuret lehtisilmut
visertämään
hiljaisuudelle
raukeudelle,
eläväisyydelle
ajatukselle kaiken
hajoavuudesta,
palaten kiertokulkunsa
alkutekijöihin
miten tunkkaiset ja
melodiattomat
ajatukset
lipuivat,
jättäen
kaihomielisiä
hyvästejään
raakaa akrobatiaa,
nautintoa
ja uskoa löytää
uudesta
tarkoituksia
jotka hämärä
kantoi rajattomaan
kaukaisuuteen
olisin voinut
jäädä
iäksi siihen
hetkeen
en tarvinnut sanoja
kaikkien
naurettavuuksien
sisältöjä
miksi elämäntyö
sana tulikin mieleen
miksi aina
puhutaan materiasta,
suurista teoista,
ja palvotaan
työn tuomaa
aineellisuutta
missä on
jalusta
ujolle aralle
kaipaukselle
hellyydelle
jossa suudelma
antaa
elämän kääntää
merkityksensä
kohti suurta
olemattomuuden
rajaa
henkistä suhdetta
yltää
uhraukselta tuntuvaa
mielikuvituksen petosta
suuremmaksi
kokea jäytävää
nälkää,
aistillisuuden
tyydyttää
elämän pettymysten
pitkää sarjaa
muuttaa elämän
väsymyksen
sameus
aikansa vankeudesta
elämän nuoruus
jokaisessa ihmisessä
vilkas ja tyyni
merenpinta,
jäykkä ja liikkumaton
ja hetkeen
niin lapsellinen
uteliaisuus osanaan
paljastaen
itsensä,
ikävänsä elämää
kohtaan
pisteeseen,
jossa
tunteet sekaantuvat
hetkeen
tuntiessaan
punaisen sydämen
merkitä
vuodenaikojen vaihtelua
koskettaa ja
toivoa kaiken
olevan totta
todellisuudessa
tulee jotenkin
mielen kaiken
hauraus ja
katoavaisuus
tunne joka sytyttää
ja onnellistaa
tarttuessaan
silmänräpäyksen
vaistojen varassa
liitävä vavahteleva
sävelmä
sen tuntee,
muistaa
marttyyriyden,
kuinka
toisen etu oli
aina tärkeämpi
kuinka kynnyksen
yli oli helppo
astua
astuessaan
antaessaan kauneuden
liukua kohti
tuntematonta vierasta
maailmaa
näyttämään toiselta
kuin mitä
tunnemme
tuntea tyydytystä
ja katsoessaan
rajattomuuteen,
tahtoessaan kuolla
rakkaudessaan
huomaakin oikeasti
haluavansa kuolla,
sateen kohdatessa
ihminen ei osaa,
eikä halua muuttua
pitää vaan
suutaan auki
samassa
asennossa
kuin suudellessaan
sama nopea hengitys
valtimon tykyttäessä,
etsiessä
hämärän lomitse valoa
ilmaa kevyempää
mielikuvaa ja
ymmärtäen ettei
yhdessä kuolemalla
tee tiettäväksi
rakkautta
oikealla tavalla
miten se
veri pakkautuu
etsiessään
uomaa purkautua
tahdonomaisen
tahdottomuuden
ottaa valta
luvata elämä
ja sata hyvää
elämän ahtaat ja
rumat rajat vaan
laajenevat
vanhetessaan
hukuttaessaan
tunteensa
sovinnaisuuden
opeteltuun kaavaan
metaforien synnyttämiin
rakkauksiin
elämän rajaton turhuus
fyysillinen kokemus
kypsyttää sielua,
pyyhkii pimeitä
hetkiä
antaa
tasavertaisuudelle
nimensä
varmuuden loihtia
oikeanlainen
levottomuus
tieteen ottaa omansa,
elävän totuuden
omansa
ja jonkun aistimuksen
muistuttaa
yhdessä nukkumisen
intohimoa
jakamaan toisen
kanssa
tunteita,
elämäntapojaan
oppien
nimeämään
kiinnostuksensa
kohteet
perhosen siiven
pyyhkäistä
saavuttamatonta
unelmaa
luoda,
säkeiden
soida
vertauskuvansa
sisällyksensä
ammottavia aukkoja,
jotka eivät
siedä
päivänvaloa
mitä enemmän
saavuttaa,
sen suuremmin
pettymys nakertaa
ja syö
pyrkimystä
elää niin kuin
oma sielu olisi tahtonut
ettei pelkkä
sisuksen ahminen
jättäisi tyhjiä
kuoria
erehdystä
elämää kohtaan
ymmärtää,
että
intohimon laineita
seuraa tyyni
ja unohtumaton
rakkaus alkaa
useimmiten
sattumasta
sen törmätä
sieluun,
kauneuden
näkymättömään
ulottuvuuteen
ainoastaan
jossain kaukaa
voi kuulla
miehen itkevän
luhistaa tai
kantaa koko
elämää muru
murulta
tarjoamalla
kohteen tunteille,
kyvyn siirtää
kuolemaa tuonnemmaksi
miten se tuli
riehuu sisuksissa,
polttaa
palaa sisältä
jäykistäen kehonsa
aseeksi,
intiimin hetkensä
avoimuudessa
sydämen ollessa
avoin,
rakkauden ja
muistojen armoilla
auringolle ja
pilviin se
ei ylety
meihin se
ylettyy
kaiken
uinuessaan
itämistään
ja se vaatii
aina vaan
enemmän
raaempaa ja
hellempää
tullakseen sanotuksi
mutta siinä
se on
koko
mielekkyys
juju päästä
kynnyksen yli
rikkoessaan kaiken
totutun,
järkevän
antaessaan auringon
nousta meren
takaa
antaessaan
suolaisen veden
huuhtoa
kaiken turhuuden
idealismin
kaikki vastakohtaisuudet
osana elinvoimaa
ollakseen luomansa
itseluottamuksen
arvoinen
syleillessään
naista,
kaikki tapahtuu
aina ensimmäistä
kertaa
lukiessaan
ymmärtää
päivien virrata
toisiinsa
eikä mikään
niistä
ymmärrä
avaruutta
tai
helpota hiljaisuutta
on vain
sydän ja
alusta
maa,
kiitollisuus ja
rakkaus
laskiessaan
henkensä yllemme
etsiessään ja
ollessaan sinut
keskeneräisyytensä kanssa
koskettaen
tai
koskettamatta
luvaten
rakastaa
arvojamme,
luomaamme estetiikkaa
ja mielikuvituksen
luovuutta
vuodenajoista riippumatta
kevään silmuja
tai talven tuiskujen
ehtiä aina
edelle huomista
ja sitä
enemmän
ne merkitsevät
päivän ollessa
yötä pidempi
haaveiden tulla
haaveiden mennä
pudottaa sormeen
sydämenlyönnit
siitä sen tietää,
tietämisen arvoisen
rakkaudesta
ettei yksi
ole kahta voimakkaampi
eikä onnellisuus
sidottu lukumäärään
yhtenäkään päivänä
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=e0bYN5iZJ2M----------Via dell' Amore----------
"Mantereelta manterelle...merten yli me vaellamme...kohotamme maljoja, mullalle, auringolle, kiville, simpukoille...muureista teemme portteja, joiden läpi kulkea...olemme yhtä aikaa matkalla ja perillä"
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kaunis, hyvä runo.
(josta yhden sanan korjaisin uudempaan muotoon: fyysinen) todella kaunis kuvaus rikkaudessaan hersyvä ja maailmaa valloittava
upeaa miten perusteelliseti osaat kuvata pienenkin hetken tunteita availlen,
välin tuo virta voimistui kosken ryöpyksi, lopetus hienoa pyhän kirjan oppia.
Kiitos tästä sinulle.
Kiitos Epeli, voimia jokaiseen päivään ja siunausta sinne perheellesi.
Sivut