Syksyssäni
tuntuu taas haikeutta,
katson menneen kesän
railoon
sen luomaan taivaan kirkkauteen
miten päivä päivältä
tunti hämärtyy
ja kohta kaikki sammuu
toinen puoli minusta
pitää kiinni sen kauneudesta
ja toinen irrottaa
tarttuakseen tiedottomuuden
lumoavuuteen
särmiensä sopusointuun,
jotka
soittavat aina
seuraavan kappaleen
tavalla ettei siihen
voi olla rakastumatta
-
olen niin naiivi
sinisilmäisyydessäni,
uskon ja luotan inhimillisyyteen
antautuen ja odottaen
enemmän kuin
suoraan aikaa
kohti juokseva
pyörre, joka
ottaa omansa
kurottaessaan kohti
tulevaa,
haaveita joita pelkäämme
sellainen ilmaan
heitetty kivi,
jonka ei toivosi satuttavan,
mutta se on
heitettävä saadaksemme
tunteellemme vastineita
rikkoaksemme sen
aistillisuuden pinnan
voidaksemme liikuttaa
toistemme tahtoa
ja kiepauttaa halujamme
toistemme ulottuville
-
ihminen rakastuu
niin helposti,
mutta haluaa
peittää syvimmät tunteensa
todella paradoksaalista
pelkäämme repeytyvämme rikki,
menettävämme aina kaiken
vaikkemme ole edes
hipaisseet ilmanalaamme
olemme irti puheesta,
kosketuksesta ja
kohta tunteemme repii
meistä selkävoiton
ja irrottaa
kauneimmat ajatuksetkin
todellisuudestaan
sisimpämme ulisee
kuin koira ja leikkelee irti
halumme kappaleita
paeten kohta jo omaa erillisyyttäänkin
rangaisten etukäteen
toteutumatonta
kiintymyksen mahdollisuuttaan
-
ihmisessä syntyy
valtavia patoja,
sieluun ja
ihoon virittyy pelkkiä
kuvitelmien
synnyttämiä sähkökenttiä
joita unet säestävät
halujen ruumis
on räjähdysherkkä todellisuus
ahmimme kaikkea mahdollista,
tunnemme miten vetovoima
pyörittää meitä
ympäri halujen kohteen
monen koskemattoman
kehän ympäri
voimatta kuitenkaan
vuodattaa yhtään
aistimustaan haavalleen
pelkäämättä suolan voitelevan
sielunsa ja sileän ihonsa pintoja
-
syksy saa miettimään olemustamme
miten yksilöllisyyteni
peittyy menneeseen valoon,
aivan kuin ihmisen sokeus maailmaan
luo kauneimmillaan
persoonallisuudelle mahdollisuuden
sekoittua jokaiseen kohtaamaansa
persoonattomaan nimettömyyteen
ajatuksemme kykyyn
vietellä ympäristömme
rukoilemme aina syntejämme,
elämää, lähimmäisiämme
vaikka itseämme
meidän pitäisi rukoilla
saada sävelasteikkomme
asettumaan synkroniin
antavien tarpeidemme kanssa ja
yhtä paljon kuin
halumme ottaa
rakastaaksemme toista
kuin itseämme katsellessamme
peilikuviamme silmiin
-
ehkä se on
jonkinlainen tapa
ravistaa ja
irrottautua ruumiistaan
antaa lahjansa
keskinäisen moraalin
potkupalloksi
vastaavalla tavalla
kuin taivutamme ja
hiomme
käsin tehtyä
pöytää, kirjaa
tai rakkautta
voidaksemme tyydyttyä
jäljestä jonka jätämme,
jollain erikoisella
tavalla häivytämme
kaiken ympäristöstämme
vain
ollaksemme kiitollisia
ja onnellisia siitä
mitä elämäämme on syntynyt
monesti me näemme
kaiken katsoessamme
toisiamme silmiin
miten sinne osaakin
kerääntyä jokainen
ajatus, tunne
-
kyllä,
niissä sielun
peileinä toimivissa silmissä
se ihmisen luottamus asuu
se on kuin ihmiseen
syntyvä luoto tai
saari, jonka
voi ylittää katsomalla
niitä silmien takana
asuvia sokeita pisteitä,
jotka kertovat kaiken
haluistaan ja tahdostaan
antaa ja ottaa
ja vaikka emme
näkisi,
aika kuvaa
hyvin maisemaa
se synnyttää
toinen toisensa
perään jälkiä
jokaisen äänen,
kosketuksen ja
sanan varistaa
värähtelynsä taajuudella
jonka verkkokalvomme näkee
ja korvamme muuntaa
ilmassa värähtelevän
jännityksen
pelkän olemisen ja tyhjyyden
sisällöksi
ihastumisen ensiviulusta
aina eroottisiin kuvioihin ja
valoon, jonka pimeys on
muuttunut suojatusta
avoimeksi
näkyväksi itselleen
ja siinä värisevässä
yhteydessä siihen
tunteessa asuvaan ominaisuuteen
-
ihmisen kiihottuvuus
kaivaa jälkeensä muistiin
se ihoon kirjoitettu laulu,
antaa vastauksensa
mitään ei ole
luotu tyhjästä,
käsikirjoitus itsestämme
on kaikkien luettavissa
ei puhuta nyt enää enempää
katsellaan vain toisiamme,
mitä kaunista meihin onkaan kirjoitettu
-
olen aina haaveillut tai pelännyt
vakavahenkistä sinfoniaa
sisäänrakennettua yksinäisyyttä
yhtä paljon kuin
ihastunut mukaansa tempaavaan kerrontaan,
mutta tänään syksyisenä iltana
haluaisin uskaltaa
menettää sydämeni
tuntemaani rakkauteen
tuntuu taas haikeutta,
katson menneen kesän
railoon
sen luomaan taivaan kirkkauteen
miten päivä päivältä
tunti hämärtyy
ja kohta kaikki sammuu
toinen puoli minusta
pitää kiinni sen kauneudesta
ja toinen irrottaa
tarttuakseen tiedottomuuden
lumoavuuteen
särmiensä sopusointuun,
jotka
soittavat aina
seuraavan kappaleen
tavalla ettei siihen
voi olla rakastumatta
-
olen niin naiivi
sinisilmäisyydessäni,
uskon ja luotan inhimillisyyteen
antautuen ja odottaen
enemmän kuin
suoraan aikaa
kohti juokseva
pyörre, joka
ottaa omansa
kurottaessaan kohti
tulevaa,
haaveita joita pelkäämme
sellainen ilmaan
heitetty kivi,
jonka ei toivosi satuttavan,
mutta se on
heitettävä saadaksemme
tunteellemme vastineita
rikkoaksemme sen
aistillisuuden pinnan
voidaksemme liikuttaa
toistemme tahtoa
ja kiepauttaa halujamme
toistemme ulottuville
-
ihminen rakastuu
niin helposti,
mutta haluaa
peittää syvimmät tunteensa
todella paradoksaalista
pelkäämme repeytyvämme rikki,
menettävämme aina kaiken
vaikkemme ole edes
hipaisseet ilmanalaamme
olemme irti puheesta,
kosketuksesta ja
kohta tunteemme repii
meistä selkävoiton
ja irrottaa
kauneimmat ajatuksetkin
todellisuudestaan
sisimpämme ulisee
kuin koira ja leikkelee irti
halumme kappaleita
paeten kohta jo omaa erillisyyttäänkin
rangaisten etukäteen
toteutumatonta
kiintymyksen mahdollisuuttaan
-
ihmisessä syntyy
valtavia patoja,
sieluun ja
ihoon virittyy pelkkiä
kuvitelmien
synnyttämiä sähkökenttiä
joita unet säestävät
halujen ruumis
on räjähdysherkkä todellisuus
ahmimme kaikkea mahdollista,
tunnemme miten vetovoima
pyörittää meitä
ympäri halujen kohteen
monen koskemattoman
kehän ympäri
voimatta kuitenkaan
vuodattaa yhtään
aistimustaan haavalleen
pelkäämättä suolan voitelevan
sielunsa ja sileän ihonsa pintoja
-
syksy saa miettimään olemustamme
miten yksilöllisyyteni
peittyy menneeseen valoon,
aivan kuin ihmisen sokeus maailmaan
luo kauneimmillaan
persoonallisuudelle mahdollisuuden
sekoittua jokaiseen kohtaamaansa
persoonattomaan nimettömyyteen
ajatuksemme kykyyn
vietellä ympäristömme
rukoilemme aina syntejämme,
elämää, lähimmäisiämme
vaikka itseämme
meidän pitäisi rukoilla
saada sävelasteikkomme
asettumaan synkroniin
antavien tarpeidemme kanssa ja
yhtä paljon kuin
halumme ottaa
rakastaaksemme toista
kuin itseämme katsellessamme
peilikuviamme silmiin
-
ehkä se on
jonkinlainen tapa
ravistaa ja
irrottautua ruumiistaan
antaa lahjansa
keskinäisen moraalin
potkupalloksi
vastaavalla tavalla
kuin taivutamme ja
hiomme
käsin tehtyä
pöytää, kirjaa
tai rakkautta
voidaksemme tyydyttyä
jäljestä jonka jätämme,
jollain erikoisella
tavalla häivytämme
kaiken ympäristöstämme
vain
ollaksemme kiitollisia
ja onnellisia siitä
mitä elämäämme on syntynyt
monesti me näemme
kaiken katsoessamme
toisiamme silmiin
miten sinne osaakin
kerääntyä jokainen
ajatus, tunne
-
kyllä,
niissä sielun
peileinä toimivissa silmissä
se ihmisen luottamus asuu
se on kuin ihmiseen
syntyvä luoto tai
saari, jonka
voi ylittää katsomalla
niitä silmien takana
asuvia sokeita pisteitä,
jotka kertovat kaiken
haluistaan ja tahdostaan
antaa ja ottaa
ja vaikka emme
näkisi,
aika kuvaa
hyvin maisemaa
se synnyttää
toinen toisensa
perään jälkiä
jokaisen äänen,
kosketuksen ja
sanan varistaa
värähtelynsä taajuudella
jonka verkkokalvomme näkee
ja korvamme muuntaa
ilmassa värähtelevän
jännityksen
pelkän olemisen ja tyhjyyden
sisällöksi
ihastumisen ensiviulusta
aina eroottisiin kuvioihin ja
valoon, jonka pimeys on
muuttunut suojatusta
avoimeksi
näkyväksi itselleen
ja siinä värisevässä
yhteydessä siihen
tunteessa asuvaan ominaisuuteen
-
ihmisen kiihottuvuus
kaivaa jälkeensä muistiin
se ihoon kirjoitettu laulu,
antaa vastauksensa
mitään ei ole
luotu tyhjästä,
käsikirjoitus itsestämme
on kaikkien luettavissa
ei puhuta nyt enää enempää
katsellaan vain toisiamme,
mitä kaunista meihin onkaan kirjoitettu
-
olen aina haaveillut tai pelännyt
vakavahenkistä sinfoniaa
sisäänrakennettua yksinäisyyttä
yhtä paljon kuin
ihastunut mukaansa tempaavaan kerrontaan,
mutta tänään syksyisenä iltana
haluaisin uskaltaa
menettää sydämeni
tuntemaani rakkauteen
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=R4Cai9_98wY
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Näin miettein, kiitos kauniistasi
Herkän koskettavaa, pidän.
Sivut