Olenko
pyytänyt sisustamaan
mielenmaisemaani,
olenko
antanut piinani
haavoittaa sielusi
sileäksi viilattua pintaa
aikani pyydyksen kalvaa
ajattomuuteni,
jokaisen lauseen
kirjaimen
karistaa kohtaloa,
kauneutta, jumalaa
ihmistä, jonka nimeen
rakkauteni tietoisuus
toivoo kaikkea hyvää
mutta maailma
hajoaa ympäriltäni,
mieleni kaaos
luo itselleen uutta nahkaa
potkiakseen kohdussasi,
kirjoittaakseen elollisuuteni
todellisuuteesi
minä hauras ihminen
ruostuneet
kestävyyden rippeet kaulassani
odottaen vielä
kerran yhtä suurta
illuusiota,
hiekkapuhalluksen kykyä
kiillottaa itsestään
parhaat puolensa esiin
-
olenko riivattu,
täynnä lukematonta
ja höyryävää
hämärää muistilapuissani
jokaisen riisutun sukkanauhan
huutaa tahtonsa rakastaa,
aivan kuin jokainen
levittää rajansa
silittää tahtonsa
jokaiseen syntyneeseen ryppyyn
antaen tyylinsä puhua
tuntevan olentonsa suulla,
eleellä
mutta miksi se
tukehduttaa,
miksi se on kuin
kuollut simpukka
pyydys, jonka
tyydytettyään
antaa mielensä valua
kuin selkärangaton
limanuljaska
etsien uutta
kohtaa kiinnittyä
seuraavaan varjoon,
seuraavaan kohtaan elämää
jonka tuntee omakseen
-
sieluni selittää
ja vikisee,
se on kuin teatteri
ilman esiintyjää
pelkkiä tyhjiä sanoja
paperilla,
mitä neuroosini tietää elämästä
todellisuuden kärsimyksestä
ja silti tunnun nauttiva siitä,
sanojeni ja tekojeni takana
makaavasta oikeasta kaaoksesta
kaaos tuntuu olevan
häkkini, oma maailmani
miten vallankumoukseni
tukahdutetaan sänkyyn,
tunnetko miten
intohimo aina tyydyttyy niin nopeasti
mennen ihonsa pintaa
toisen sisään ja
katso miten se sädehtii
haista miten se tuoksuu
ihanasti rappiolle,
jäykkänä kuin
mieli karusellissa
toisaalta niin kevyt
ja toisaalla painava
kuin halu, joka
olisi saanut jostain siivet
esineiden ja maanosien
maisemat ympärilläni,
magneetin tapa vetää
puoleensa ja lohduttaa
silloin kun kosketus puuttuu
silloin kun ajatus on
kauempana persoonallisuuteni
halusta taipua vapauteeni
-
mielikuvani on
kuuma ja kiihkeä
pelastusrengas,
jonka reunat osaavat
puristaa ja kantaa
jumaloimani
on tähän hetkeen
noussut kasvojen meren
ihminen
miten ihanalta tuntuu
olla ehjä, kirjoittaa
jokaisen sanan tyveneen
aivan kuin liitelisimme
pitkin ajan pintaa
ilman henkilöllisyyttä,
ilman velvollisuuksia
pelkkää tyhjyyttä välissämme,
tietäen sen räiskyvän ilotulituksen
olevan samalla tuli, joka
tuhoaa lopullisuuteen
siten kuten rakkauteni
pitää nyt sinusta kiinni
ja samalla tahtoo irrottautua,
painaa vain sieluuni jäljen kauneudestasi
-
mutta vaikka ihminen
tietää loppunsa olevan lähellä,
kutistaessaan itsensä
näkymättömiin
sitä ennen hän tietää
mistä kutina kutiaa,
mikä irrottaa ihmisen
keskiöstään
kuljettaa meitä
kiertäen maata jalkojemme alla,
kirjoittaa kirjeissään kaipuunsa
kauneimmat lauseet
rakkaudesta riutuneen
melankoliansa kauneuden,
aidan, joka sulaa
kutistuneeseen avaruuteensa
tähtien loistoon, jota
sydämensä liikuttaa
halutessaan ruumiisi
halutessaan vielä kerran
sokean totuutensa
pintaan hurmion läiskiä
elävän ihmisen juhlaansa,
ihmisen muodon
palvella tarkoitustaan
ihmisen tavoitella
hetkellistä ihannettaan,
tapaa kuolla synnyttäessään
saadakseen tavoittelemansa tavan
ilmaista itseään
-
miten rauhoittavaa on
tuntea valo jokaisessa
solussaan
miten ihminen
tekee kierroksen
sielusta ruumiin sisältöön
se tuntuu kuin
avoin ikkuna liuttaisi musiikkinsa
johonkin aineelliseen
miten elinvoima imeytyy
ja liittää mystiikkansa virrat
sukupuoliseen kanssakäymiseen
mitä aineellisemmin
sen kauempana tapahtuman todellisuudesta
ja lähempänä ruumiillisuuden
akselia,
joita tunteet ohjailivat
koetun ulkopuolisuuden nimissä
saadakseen odottamansa ihmeen
elämänsä siedettävyyden
ja henkisyyden äärimmäisen rajan
selkä selkääsi vasten
tullakseen nyljetystä lihaksi,
nielaistessaan murusensa
valaistessaan sielunsa janon
ja vihatessaan niitä hetkiä,
ajanjaksoja niiden kyllästyneiden tunteidensa välissä
-
tunsin olevani maailmankaikkeuden
läheisin piste,
sopusointu rakkauden ja opetellun
taivasosuuden välissä
ja minä tässä
pehmeys ja sileys sylissäni
hiuksesi valtoimenaan
lähellä nenääni kutittaen
ja etsien paikkaa
ylipursuavalle hellyydelle ja
samalla siinä oli jotain
merkillistä ”kuoleman” tuntua
-
oli aikamme saapua,
katsoa
luomaamme negatiivia
miten kauniisti kaikki oli
saapunut tähän toisistamme
ymmärryksessä
loittonevaan pisteeseen
tulevaisuuden kuin tapahtuneiden
asioiden aikaa virtaavien
hetkien maailmaan
sellainen peili, josta näkee
tulevaan ja menneen,
josta toinen astuu sisään ja toinen jää
toinen heittää kiven ja
toinen ottaa sen kiinni
rikkomatta yhtään pintaa
sen me tunnemme
tässä ja nyt
kauniina kasvojamme vasten
-
elämä meissä
on silkin ohutta
leikkautuen
sielujen muotoutumisia
muistuttaen yhteen
ollessamme yhdessä
osa maailmaa,
osana läsnäoloa ja
tyydytystä
jokaisen kosketuksen
hetken toimia
elämänlähteenä ja
toisessa ulottuvuudessa
menettämisen moninaisuuden
kauas pakeneva erillisyys ja
hetken päästä valo ja
lohtu joka on tarkoitettu
meitä varten
-
onneksi sait itsesi irti kyvyttömyydestäni sitoutua
edellytykset onnellisuuden kokonaisuudelle
niin kuin ne ovat kristillisyyteen tai elämän
perinnöllisyyteen hyveeksi kirjoitettu
esiripun laskeutua tähänkin kohtaamiseen
ja ne kellon viisarit
pyörivät vaan eteenpäin
aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut
ja silti meistä jäi kiintymyksen ja halun tulva,
joka viritti sielun soluun nälkänsä
-
ehkä se ajanjakso osasi olla halunsa kanssa yhtä
mutta niin se kaukaa puhaltanut
tuuli vain sai huokauksin
varustetut liekkinsä sammumaan
surua siinä ei kuitenkaan ollut,
vaan enemmänkin yhteisymmärrystä
synnynnäistä tapaa kääntyä valoon
kun tuntee sielussaan ja ruumiissaan kipua,
suojaamattoman kauneuden synnyttämän lahjan ihmisyydessämme
pyytänyt sisustamaan
mielenmaisemaani,
olenko
antanut piinani
haavoittaa sielusi
sileäksi viilattua pintaa
aikani pyydyksen kalvaa
ajattomuuteni,
jokaisen lauseen
kirjaimen
karistaa kohtaloa,
kauneutta, jumalaa
ihmistä, jonka nimeen
rakkauteni tietoisuus
toivoo kaikkea hyvää
mutta maailma
hajoaa ympäriltäni,
mieleni kaaos
luo itselleen uutta nahkaa
potkiakseen kohdussasi,
kirjoittaakseen elollisuuteni
todellisuuteesi
minä hauras ihminen
ruostuneet
kestävyyden rippeet kaulassani
odottaen vielä
kerran yhtä suurta
illuusiota,
hiekkapuhalluksen kykyä
kiillottaa itsestään
parhaat puolensa esiin
-
olenko riivattu,
täynnä lukematonta
ja höyryävää
hämärää muistilapuissani
jokaisen riisutun sukkanauhan
huutaa tahtonsa rakastaa,
aivan kuin jokainen
levittää rajansa
silittää tahtonsa
jokaiseen syntyneeseen ryppyyn
antaen tyylinsä puhua
tuntevan olentonsa suulla,
eleellä
mutta miksi se
tukehduttaa,
miksi se on kuin
kuollut simpukka
pyydys, jonka
tyydytettyään
antaa mielensä valua
kuin selkärangaton
limanuljaska
etsien uutta
kohtaa kiinnittyä
seuraavaan varjoon,
seuraavaan kohtaan elämää
jonka tuntee omakseen
-
sieluni selittää
ja vikisee,
se on kuin teatteri
ilman esiintyjää
pelkkiä tyhjiä sanoja
paperilla,
mitä neuroosini tietää elämästä
todellisuuden kärsimyksestä
ja silti tunnun nauttiva siitä,
sanojeni ja tekojeni takana
makaavasta oikeasta kaaoksesta
kaaos tuntuu olevan
häkkini, oma maailmani
miten vallankumoukseni
tukahdutetaan sänkyyn,
tunnetko miten
intohimo aina tyydyttyy niin nopeasti
mennen ihonsa pintaa
toisen sisään ja
katso miten se sädehtii
haista miten se tuoksuu
ihanasti rappiolle,
jäykkänä kuin
mieli karusellissa
toisaalta niin kevyt
ja toisaalla painava
kuin halu, joka
olisi saanut jostain siivet
esineiden ja maanosien
maisemat ympärilläni,
magneetin tapa vetää
puoleensa ja lohduttaa
silloin kun kosketus puuttuu
silloin kun ajatus on
kauempana persoonallisuuteni
halusta taipua vapauteeni
-
mielikuvani on
kuuma ja kiihkeä
pelastusrengas,
jonka reunat osaavat
puristaa ja kantaa
jumaloimani
on tähän hetkeen
noussut kasvojen meren
ihminen
miten ihanalta tuntuu
olla ehjä, kirjoittaa
jokaisen sanan tyveneen
aivan kuin liitelisimme
pitkin ajan pintaa
ilman henkilöllisyyttä,
ilman velvollisuuksia
pelkkää tyhjyyttä välissämme,
tietäen sen räiskyvän ilotulituksen
olevan samalla tuli, joka
tuhoaa lopullisuuteen
siten kuten rakkauteni
pitää nyt sinusta kiinni
ja samalla tahtoo irrottautua,
painaa vain sieluuni jäljen kauneudestasi
-
mutta vaikka ihminen
tietää loppunsa olevan lähellä,
kutistaessaan itsensä
näkymättömiin
sitä ennen hän tietää
mistä kutina kutiaa,
mikä irrottaa ihmisen
keskiöstään
kuljettaa meitä
kiertäen maata jalkojemme alla,
kirjoittaa kirjeissään kaipuunsa
kauneimmat lauseet
rakkaudesta riutuneen
melankoliansa kauneuden,
aidan, joka sulaa
kutistuneeseen avaruuteensa
tähtien loistoon, jota
sydämensä liikuttaa
halutessaan ruumiisi
halutessaan vielä kerran
sokean totuutensa
pintaan hurmion läiskiä
elävän ihmisen juhlaansa,
ihmisen muodon
palvella tarkoitustaan
ihmisen tavoitella
hetkellistä ihannettaan,
tapaa kuolla synnyttäessään
saadakseen tavoittelemansa tavan
ilmaista itseään
-
miten rauhoittavaa on
tuntea valo jokaisessa
solussaan
miten ihminen
tekee kierroksen
sielusta ruumiin sisältöön
se tuntuu kuin
avoin ikkuna liuttaisi musiikkinsa
johonkin aineelliseen
miten elinvoima imeytyy
ja liittää mystiikkansa virrat
sukupuoliseen kanssakäymiseen
mitä aineellisemmin
sen kauempana tapahtuman todellisuudesta
ja lähempänä ruumiillisuuden
akselia,
joita tunteet ohjailivat
koetun ulkopuolisuuden nimissä
saadakseen odottamansa ihmeen
elämänsä siedettävyyden
ja henkisyyden äärimmäisen rajan
selkä selkääsi vasten
tullakseen nyljetystä lihaksi,
nielaistessaan murusensa
valaistessaan sielunsa janon
ja vihatessaan niitä hetkiä,
ajanjaksoja niiden kyllästyneiden tunteidensa välissä
-
tunsin olevani maailmankaikkeuden
läheisin piste,
sopusointu rakkauden ja opetellun
taivasosuuden välissä
ja minä tässä
pehmeys ja sileys sylissäni
hiuksesi valtoimenaan
lähellä nenääni kutittaen
ja etsien paikkaa
ylipursuavalle hellyydelle ja
samalla siinä oli jotain
merkillistä ”kuoleman” tuntua
-
oli aikamme saapua,
katsoa
luomaamme negatiivia
miten kauniisti kaikki oli
saapunut tähän toisistamme
ymmärryksessä
loittonevaan pisteeseen
tulevaisuuden kuin tapahtuneiden
asioiden aikaa virtaavien
hetkien maailmaan
sellainen peili, josta näkee
tulevaan ja menneen,
josta toinen astuu sisään ja toinen jää
toinen heittää kiven ja
toinen ottaa sen kiinni
rikkomatta yhtään pintaa
sen me tunnemme
tässä ja nyt
kauniina kasvojamme vasten
-
elämä meissä
on silkin ohutta
leikkautuen
sielujen muotoutumisia
muistuttaen yhteen
ollessamme yhdessä
osa maailmaa,
osana läsnäoloa ja
tyydytystä
jokaisen kosketuksen
hetken toimia
elämänlähteenä ja
toisessa ulottuvuudessa
menettämisen moninaisuuden
kauas pakeneva erillisyys ja
hetken päästä valo ja
lohtu joka on tarkoitettu
meitä varten
-
onneksi sait itsesi irti kyvyttömyydestäni sitoutua
edellytykset onnellisuuden kokonaisuudelle
niin kuin ne ovat kristillisyyteen tai elämän
perinnöllisyyteen hyveeksi kirjoitettu
esiripun laskeutua tähänkin kohtaamiseen
ja ne kellon viisarit
pyörivät vaan eteenpäin
aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut
ja silti meistä jäi kiintymyksen ja halun tulva,
joka viritti sielun soluun nälkänsä
-
ehkä se ajanjakso osasi olla halunsa kanssa yhtä
mutta niin se kaukaa puhaltanut
tuuli vain sai huokauksin
varustetut liekkinsä sammumaan
surua siinä ei kuitenkaan ollut,
vaan enemmänkin yhteisymmärrystä
synnynnäistä tapaa kääntyä valoon
kun tuntee sielussaan ja ruumiissaan kipua,
suojaamattoman kauneuden synnyttämän lahjan ihmisyydessämme
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=yv2F-xd8xME
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Se tuli tästä mieleen..
Kaunis ja voimakas teksti
Sivut