Tuntuu kuin
olisin elänyt
iankaikkisuudessa
laulun kiertäessä
päätä kovempaa
kuin sädekehä
säteilee
maata ja maisemaa
äärettömyyden olon
heijastaessa
tuulen kantamia
värejä
hiuksistasi
pudonneita lehtiä
ja haluan
katsoa sinua
pidempään
~~~~~~~~~~
Mutta en tunnista
kasvoja,
sielun säteittesi
kaunista voimaa
selittämättä
ne koskettavat
sulattaen
pienen myrskyn
sankkaan sumuun
tehden
vastatuulesta
myötäisen
öisen kajastuksen
löytää asioiden
luonnon
sametin pehmeän
jäljen, jonka
kosketus jättää
hioessaan
näkymätöntä läsnäoloa
hengen kuvaa,
jonka antaa
muodon maljalle,
sydämen pohjalle
sitä, jos
hetken nauttii,
lopettaa tuntemasta
pelkkää materiaa
sekoitusta
toivoa, uskoa
ja elämää
kannattelevaa voimaa
~~~~~~~~~~~~~~
Olenko jo
horisontin takana
tuuli on
selkäni takana
vieden kohti
pastellin sävyjä
varjojen viivaa,
jossa maailma
tuntuu kasvaneen
nostaneen pään
inhimillisyyteen
sataen kasvoille
kyyneleitä,
linnun laulua ja
kyvyn ymmärtää
rakkauden perimmäisyyttä
ihmettä, joka
kasvaa ikuisuuden
hetkissä
senhän minä olen
jollainlailla
aavistanut
tiennyt sen
perimmäisen luonteen
kuinka se
valvoo jokaisella
vuoteella
silittäen jokaisen
selkää,
hiuksia
ja sielua
myötäkarvaan
ja tietää
pääsevänsä kuitenkin
aina perille
jos niin haluaa
~~~~~~~~~~
Se ei ole
tavallisuutta
utopiaa tai erilaisuutta
se on pitkä
rannikon viiva ja
raja
oma maailmansa
ja tyyli katsoa
riippumatta olosuhteista
eikä siihen
tarvita eläviä
kasvoja tai
materiaa
luonne ratkaisee
tasapainon
katsoa eteen tulevaa
ymmärtää mitä
vaiva,
puute merkitsee
tietääkseen
kylläisyyden nimen
maistaessaan sen
merkityksen ja
kiitoksen voiman
luoda unen ja
valveilla olon
välisen ajan
~~~~~~~~~~
Kaarevat kinokset,
kukkaset ja
niityt
piirros, johon
sieluni halusi
pysähtyä
tiedän sinun pitävän
talvesta, kesästä
siten kuten ne
tulevat ja
ottavat omansa
lumoavan elokuun
illat ja tuoksu,
joka täyttää kevään
olen tietämättäni
katsonut
päivää, unta ja
herännyt aamun
katsonut vain
jalkojen eteen
tuomaa maisemaa
näkemättä
kokonaisuutta,
koko maailmaa
armon kykyä
tuoda riemua,
tulla ehjäksi
silti ja siitäkin
huolimatta
en tunne saaneeni
mitään aikaiseksi
ja en näe
mitään mitä
minun pitäisi nähdä
~~~~~~~~~~~~
Aika kuluu
ja tuuli kantaa
kuvia
elämän surua
ja kauneutta
tuskaa kirjoittaa
viimeisen kerran
katsoa mennyttä
maisemaa,
laskevaa kuuta
ja avautuvaa taivasta
kantavaa askelta
kirjoittaa
se kaikkein olennaisin
lumousta, josta
kaikki saa
aina alkunsa
katseesta
syvälle silmiin
palasesta, joka
sormenpäillä
tunnustelemalla
virtaa
luoden kartan
johon kiinnittyä
suunnan, jossa
ymmärtää
kuinka jokaisessa
nauru ja itku
ovat ihmisen alku
kuinka sielu ja
ruumis erottuvat
kuolemassa
tuntui kuin
olisin kulkenut
sateenkaarella
jotta sen
kaiken
muistaisin
aurinkona
tulvivaa hymyä
ja kauneudesta,
jossa jumalat asuvat
sen lauseen vain kirjoitin
minkä kirjoitin,
kun muuta osaa en
elämäni laulun
siinä on kaikki,
ja minä kirjoitin sen
olisin elänyt
iankaikkisuudessa
laulun kiertäessä
päätä kovempaa
kuin sädekehä
säteilee
maata ja maisemaa
äärettömyyden olon
heijastaessa
tuulen kantamia
värejä
hiuksistasi
pudonneita lehtiä
ja haluan
katsoa sinua
pidempään
~~~~~~~~~~
Mutta en tunnista
kasvoja,
sielun säteittesi
kaunista voimaa
selittämättä
ne koskettavat
sulattaen
pienen myrskyn
sankkaan sumuun
tehden
vastatuulesta
myötäisen
öisen kajastuksen
löytää asioiden
luonnon
sametin pehmeän
jäljen, jonka
kosketus jättää
hioessaan
näkymätöntä läsnäoloa
hengen kuvaa,
jonka antaa
muodon maljalle,
sydämen pohjalle
sitä, jos
hetken nauttii,
lopettaa tuntemasta
pelkkää materiaa
sekoitusta
toivoa, uskoa
ja elämää
kannattelevaa voimaa
~~~~~~~~~~~~~~
Olenko jo
horisontin takana
tuuli on
selkäni takana
vieden kohti
pastellin sävyjä
varjojen viivaa,
jossa maailma
tuntuu kasvaneen
nostaneen pään
inhimillisyyteen
sataen kasvoille
kyyneleitä,
linnun laulua ja
kyvyn ymmärtää
rakkauden perimmäisyyttä
ihmettä, joka
kasvaa ikuisuuden
hetkissä
senhän minä olen
jollainlailla
aavistanut
tiennyt sen
perimmäisen luonteen
kuinka se
valvoo jokaisella
vuoteella
silittäen jokaisen
selkää,
hiuksia
ja sielua
myötäkarvaan
ja tietää
pääsevänsä kuitenkin
aina perille
jos niin haluaa
~~~~~~~~~~
Se ei ole
tavallisuutta
utopiaa tai erilaisuutta
se on pitkä
rannikon viiva ja
raja
oma maailmansa
ja tyyli katsoa
riippumatta olosuhteista
eikä siihen
tarvita eläviä
kasvoja tai
materiaa
luonne ratkaisee
tasapainon
katsoa eteen tulevaa
ymmärtää mitä
vaiva,
puute merkitsee
tietääkseen
kylläisyyden nimen
maistaessaan sen
merkityksen ja
kiitoksen voiman
luoda unen ja
valveilla olon
välisen ajan
~~~~~~~~~~
Kaarevat kinokset,
kukkaset ja
niityt
piirros, johon
sieluni halusi
pysähtyä
tiedän sinun pitävän
talvesta, kesästä
siten kuten ne
tulevat ja
ottavat omansa
lumoavan elokuun
illat ja tuoksu,
joka täyttää kevään
olen tietämättäni
katsonut
päivää, unta ja
herännyt aamun
katsonut vain
jalkojen eteen
tuomaa maisemaa
näkemättä
kokonaisuutta,
koko maailmaa
armon kykyä
tuoda riemua,
tulla ehjäksi
silti ja siitäkin
huolimatta
en tunne saaneeni
mitään aikaiseksi
ja en näe
mitään mitä
minun pitäisi nähdä
~~~~~~~~~~~~
Aika kuluu
ja tuuli kantaa
kuvia
elämän surua
ja kauneutta
tuskaa kirjoittaa
viimeisen kerran
katsoa mennyttä
maisemaa,
laskevaa kuuta
ja avautuvaa taivasta
kantavaa askelta
kirjoittaa
se kaikkein olennaisin
lumousta, josta
kaikki saa
aina alkunsa
katseesta
syvälle silmiin
palasesta, joka
sormenpäillä
tunnustelemalla
virtaa
luoden kartan
johon kiinnittyä
suunnan, jossa
ymmärtää
kuinka jokaisessa
nauru ja itku
ovat ihmisen alku
kuinka sielu ja
ruumis erottuvat
kuolemassa
tuntui kuin
olisin kulkenut
sateenkaarella
jotta sen
kaiken
muistaisin
aurinkona
tulvivaa hymyä
ja kauneudesta,
jossa jumalat asuvat
sen lauseen vain kirjoitin
minkä kirjoitin,
kun muuta osaa en
elämäni laulun
siinä on kaikki,
ja minä kirjoitin sen
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runo, joka mietiskelee rakkauttaan sen omalaisissa sävyissä.
Tyylikästä kerrontaa. Kaikki todella saa alkunsa aina katseesta. :)
Sivut