Sininen sointu

Supisevat tekstit
tulevat
luokseni kuin linnut
 
katsoessani
niitä tarkemmin
 
tunnen miten kuluneelta
ja kaukaiselta ne tuntuvat
 
sukeltaessani
syvemmälle elämääni
kuulen niiden huminan
 
näen miten silmieni
valo reunustaa
niiden aikeita
 
haluten tukahduttaa
jokaisen
tunteellisen pisteeni
koska tunsin
ihastuneeni itseeni
 
tai tunsin
 
kuinka omat
heikkouteni olivat
ottaneet vallan
loputtomasta
ikävästäni rakkauteen
 
-
 
meri on ollut
minulle aina
kaunis elementti
 
miten valkeat
vaahtopäät
kutsuvat luokseen
 
aivan kuin ne
tyrskytessään rantaan
tietäisivät
heikkouteni
 
omituisen kykyni
nähdä sameuteen,
tungettava ominaisuuteni
kaivaa hiekkaa
jalkojen alta kunnes
olisin yhtä
sen aallon
vapauden kanssa
 
tai
 
olisiko siinä
taipumusta hautautua
piilottaakseen sen
minkä haluaisi löytää
 
-
 
vaihtaisimme rakkauksiamme,
kuulostaa oudolta
 
mutta jos
näkisit mitä
näen
 
miten kuviteltua
kauniilta
kaikki voikaan näyttää
 
toivoen onnellisen
lopun huuhtovan
jokaista
pistettä ihollani
 
kirkkauden hehkua
 
sellaisen
pyörryttävän tunteen
tai
hipun verran
 
pystymättä
kohdistamaan
tai sivuuttamaan näkemäänsä
 
olin hullaantunut
miten ihminen
virtaa sisuksissani
 
-
 
kaduin heti
sitä hetkeä
ja kuin vaihtovirta
seuraavaan hetkeen
nautin kokemuksestani
 
tunsin sen
muovaavan persoonallisuuteni,
jakaannuin
kuin abortti
jakaa
lapsen ja äidin toisiltaan
 
päätös, jota katuu
koska tietää rakastavansa,
mutta pelkää elämää
 
pelkää ehdottoman
rakkauden kykyä
kasvaa ihmiseksi
 
-
 
voiko olla mitään
suurempaa kuin
äidin rakkaus
 
vastavuoroisempaa
kuin lapsi,
joka on kiinnitetty rakkauteen
 
osasiko se ottaa vastaan
 
siinä ne istuvat
ovenkynnyksellä,
kosketellen toisiaan
 
odottaen miten
tunne kasvaa,
kummalle puolelle ovea
se suljetaan
 
pitääkö siinä välissä olla ovi,
voisiko sen poistaa
 
pitääkö kaiken sopia kaikille?
 
-
 
syvyydessä on
aina syyllisyyden tunteet,
kitka
joka
lämmittää
tietoisuuden
tietämättömyydellään
 
raajat sidotaan
aivan kuten mieli
tuntee haavan sisällään
 
jokaisen vastoinkäymisen
muuntuvan voitoksi
kunhan sopeutuu ja
täyttää ihmisyyteen
kuuluvan tehtävänsä
 
vittu,
halusin kuolla tähän pisteeseen
 
olen kiertänyt maailman,
pistänyt muistiini
jokaisen kohtaamani kasvon,
jokaisen pisaman
halkion tai tuoksun
 
ja silti sisintäni jyrsii yksinäisyys,
en ole koskaan ollut
kauempana siitä
mitä tunnuin etsiväni
 
sineä, merta
ja rakkautta
 
-
 
ajatuksen siemen
on aina ollut
kestävyydeltään tärkeää,
samaa hetkellisyyttä
ja tunnetta kuin sen
sen fyysisen siemenen
tavassa luovuttaa tarinansa
 
halusin tutustua
tarkemmin siihen
tunteeseen,
mielikuvitukseni korkeimpaan kohtaan
 
miten mielikuvani iskeytyvät
tajuntaan kovemmin
kuin yksikään lyömäni naula
siihen paratiisiani ympäröimään aitaan
 
merkiten läsnä olevaa
yhtä paljon kuin
poissaolevaa kauneutta
 
miten sen tuoma
yhteenkuuluvuus eheyttää
ja tuo selviytymisen
yhteisille huulillemme
pedaten sänkymme
samalla intensiteetillä
miten sen olemme
rakkaudessamme revitelleet
 
-
 
jotain samaa siinä on,
jotain samaa syntyperää
uskontoon kasvaen ja omistautuen
 
odottaa jokaista uutta kirjettä,
lukua,
joka kantaa sielua syvemmälle hulluuteen
 
jokaista iloa, uuteen päivään
kantavaa valloitusta
 
venyttäen ikuisuuden käsitteen
kokemukset lähemmäs
rakkautta
 
lähemmäs
tulta, joka
polttaa helvetin ja taivaan välillä
 
pudottaakseen aina
toiseen syyllisyyden ja
toiseen kiitollisuuden
 
tyrmätäkseen,
viedäkseen jalat alta
kokonaiselta ja itsenäiseltä
 
 
-
 
rakastan yöelämää,
se on toinen alter egoni
 
ei mikään pysyvä
persoonallisuus,
mutta glamouria hetkeen
 
eri kasvoin,
nimin
ja silti siinä
hetkessä tunsin saavani enemmän
kuin koskaan sitä ennen
 
siinä on jotain raakaa,
murhan kylmäävää
syyntakeettomuutta
 
jotain joka murtaa
ujoutensa,
aivan kuin tunteet
olisivat jotain pelotonta
 
jotain,
joka kietoo syyllisyyden
huiviinsa
voidakseen kuristaa
rakkaudella,
tunnustaa ja puhua suunsa
aivan kuin olisi
rakkautensa kokoinen
ja näköinen
ilman sivuvaikutuksia
 
koska huomisen ei
tarvitse ottaa vastuuta teoistaan
 
-
 
mutta miten helppo
sellaista onkaan rakastaa,
olla rakkaus
 
naurettavaa
 
aivan kuin synti,
joka tietäisi aina saavansa anteeksi
 
tai
alkoholisti,
joka saisi uudella pullolla
uuden näyn ja
tietäisi aina pettävänsä lupauksensa
 
-
 
elämä liikkui
kissan tavoin,
en kuullut askeliaan
 
päivät puuroutuvat
yöhön, jokainen
haaveeni
tarrautui korkeaan odotukseen
 
tunsin odotuksen
jäävän hyödyntämättä
ja menevän kohti hautaa kanssani
 
miten rajallisuuteni
kiusaa minua,
mielikuvituksen kantaa,
katkoa tunteelliset siteeni
 
katsokaa idealismiani,
kuinka jokainen
rakkaus kuolee ennen kuin
tunteeni tavoittavat sen
tarkoitusperät
 
jokaista kuolemaa joutuu suremaan,
jokaisen nimi tatuoituu sydämeen
ja silti
se pitäisi unohtaa
 
jatkaa elämää,
päästää irti
hymynsä,
poskiensa puna
koska mitään ei oikeasti tapahtunut
 
unohtaa kauneutensa väri,
jolla oli
sielunsa polttanut
 
-
 
mutta ne silmät
katsovat
 
ne punovat tekstinsä
kaulallesi,
nuollen kaiken
hienotunteisuudellaan
 
pujottaen jokaisen
tunteen
ajanpalomme lyhyeen liekaan
 
antaen sille nimeksi muisto,
miten se taipuu sydämeesi,
mieleesi ja ilmoittaa
koetun saavuttaneen tarkoituksensa
 
mitä sinä silloin tekisit?
 
miten odottaisit kuolemaa
vai kenties miettisit
sitä oviaukkoa ja sitä suudelmaa
 
kantaisitko rakkautesi yli kynnyksen
 
kantaisitko vai
unohtaisitko
ja eläisit yksin yksinäisyyttäsi
 
-
 
luen uudelleen ja
uudelleen niitä kirjeitä
 
sitä hetkeä elämässä,
joissa tuntee jokaisen sanan
riisuvan ja rakastelevan intohimonsa
 
huumaannuttaen itsensä
lähemmäs todellisuutta,
jossa tuntee kosketuksen
olevan syy elää
tai kuolla
 
mitä suurempaa voi enää olla?
 
voiko unettomuus olla kauniimpaa?
 
ja minkä hinnan elämä sille määrittää
tai
voisimmeko piilotella itsemme loputtomuuteen
 
-
 
elän haavemaailmaa,
jossa
sininen,
meri ja
rakkaus ovat totuuteni
 
riittävätkö ne pienen hetken,
elämäksi kokonaiseen
elämään
 
onko olemassaolo
oma itsensä vain
tehdäkseen meistä onnettomia
 
kaava joka torjuu itsensä
ollakseen jälleen
kohta
romanttisuuden perikuva
 
ehkä en pysty uuteen rakkauteen,
ehkä ehdottomuus on este
joka saa kuoleman maun tuntumaan sielussani
 
tavoitellen tulevaisuuttani,
jota en enää ehkä
koskaan pääse näkemään
 
ja silti kutsun ja teen kohtaloni
tähän rannan hiekkaan,
tähän valkeaan tyrskyyn
 
joka tietää aina nimeni,
tietää hiljaisuuteni
 
-
 
se uuvuttaa minua,
se haluaa tunnustaa
rakkautensa,
olla ikävä ilman nimeä
 
mutta yhtä ihanalta se aina tuntuu,
vaikka hetken kielikuvin
kaivaa mekaanisesti esiin
(särkymättä)
 
antaa alitajunnan
viedä miestä
 
omalla vapaudellaan
pitää haaveilunsa
pystyäkseen ohjaamaan uniaan
joita yrittää muistaa
 
ja rakkautta,
jota
ikäväni loputtomiin kaipaa
 
vaikka vain ihan pieneen
nenäliinaan kääriä,
lähelle
nenää, niskaa
ja suuta
 
voidakseni tuntea itseni onnelliseksi ilman tuskaa ja nautintoa
-
 
kuinka pahalta tuntuukin liueta koko ajan kauemmas siitä mielikuvan todellisuudesta, tietämättä kuka oikeastaan enää on tai mitä oikeastaan on etsimässä
 
silti en tunne vielä olevani valmis,
missään suhteessa
keveyteen tai pelkkään olemassaoloon
 
ihana elämänhalu,
ikävöin sinuakin
melkein yhtä paljon kuin rakkautta
 
rauhallisuutta levottomaan sieluuni
 
toivottavasti näemme vielä kuitenkin uudelleen
 
olenhan mielestäni aina ollut
omalla tavallani meren sineni katveessa onnellinen,
vaikka ne eivät minua enää tuntisikaan