Ängeln i Rummet

Olen
katoavaisuuden
elämys
 
sillä
elämän merkityksellisyys
osaa puhua minulle
 
minulle oppilaalle,
joka tunsin kasvaneeni
elävään suhteeseen
oppieni kanssa
 
ihmisluontoni oli
muuttanut suden
näkyväksi
 
katsoin sitä
maisemaa
uudelleen ja
uudelleen
 
voin tuntea sen
aiheuttaman huimauksen
sen toivon
herättämät
lupaukset, joita
tikkaita pitkin
nousemalla voi
huomata itsessään
 
omassa sisimmässään
 
 
 
houretta,
sellaista hullun kirjoitusta
 
kuun luomaa
kuiskailevaa merkityksellisyyttä
 

 
olen kulkenut
jalkojeni ja
käsieni
viitoittamaa elämänviivaa
 
niitä syntymässä
saatuja viittoja,
joita itse olen rakentanut
ja niille päällysteen
valmistanut
 
niin monta
polkua,
niin monta askelmaa
 
ja kaikissa
on aina tasan
kaksi vaihtoehtoa
 
 
 
en tiedä
kumpaan mieltyä,
merkityksellisyyteen
vai
siihen toiseen
 
elämykseen
 
 

mieleni ajatuksesta
oli tullut lieriö,
joka kapaloi sieluni
vaippaansa
 
lopullinen päämäärä
ajattelin
 
olin jo jotenkin
yhteydessä siihen,
mutta vielä
se tuntui
kuin olisin vain
osa pimeyttä
 
omaan hämärääni
sulkeutunut ja
 
kuitenkin tiesin
valon tulevan ja rikkovan
kaikki rakenteet
 
ja vapauttavan
kaikki oikeat
tunteet
kuten niiden
kuuluu muodostaa
sanoja kuviin
 
kolmiulotteeseen
ympäristöömme
 
 
 
miten minusta
tuntui, että
tein tätä vain
pysyäkseni elämässä
kiinni
 
toisella puolikkaalla
puolinainen,
menneisyyden
lastit takkanaan ja
toisaalta pyrkimys
eteenpäin
tulevaisuuteen
 
kuten se
toinen puolikas
koetti kuroa
välimatkaa,
joka tuntui
taas niin kaukaiselta
 
 
 
syvä ihana rukous
täytti mielen,
miten viehätys ja
kiiltonsa voikaan
antaa niin
kauaskantoiset seuraukset
 
miten sateen tapa
hedelmöittää maa
antoi
kyvyn sille
sovituksen ja
anteeksi antamisen
mahdollisuudella
 
siitä puuttui aistit,
siitä puuttui intohimo
 
eikä mikään
itseen liittyvä asia
saanut tilaa hengittää
 
tuntui vain kuin
elämä
olisi löytänyt
oman tiensä
 
sen saman sateen,
joka etsii
janoista maata
 
sitä samaa
uomaa laskea
tasaiselle
 
suruihinsa ja
kohtaloihinsa,
joita jokaisen
rauhaa edeltää
 
 
 
miten se tyyni
hengitys osaakin
rauhoittaa
 
vaihtuvan maailman
tuska ympärillä ja
silti en tuntenut
olevani yksin
 
ei ollut mitään
tulvaisuudessa
loppuvaa kärsimystä,
rajaa, jonka takana
kaikki loppuu ja
rauhoittuu
 
oli vain siihen elämän
polkuun tarrautunut katse
 
sunnuntai, joka
uskollisuudessaan
oli kuin muutkin
imperiumit
eli kun niistä
loppuu ajatus,
kun niitä
ei enää vaalita
 
ne lakkaavat olemasta
 
 
 
olen etsinyt toisista
omaa itseäni,
etsinyt ja pettynyt
 
yrittänyt heijastaa
ihanteita ja
kyvyttömyydessäni
pettyä mihinkään
olen kasannut
mustia pilviä
 
myrskyjä, jotka
erikoistuessaan
iskevät aina kovemmin
ja herkimpiin paikkoihin,
jolloin toipuminen
on ollut aina vaikeampaa
 
tie on hautautunut mutaan ja
se on pitänyt aina
rakentaa uudelleen
 
jokaisella kerralla tunsin
vallanneeni kappaleen maailmaa,
leikaten kaistaleen kaikkeutta
ja silti mursin tunteita
 
kudoksia elämää,
joita on vaikea saada
uudelleen eläväksi
 
 
 
tunsin rakkauden,
monta erillistä näytelmää
 
miten se syntyy tavalla,
jolla se piirretään
ymmärtävään muistiimme
ja tavan millä se
loppuu,
miten se käsittämättömyys,
joka oli ollut taivas
 
pystytään hautaamaan
kaulaansa myöten ja
tehdään taas uusia
anomuksia
 
toivotaan taas uusia
huumauksen hetkiä,
vaikka edellisen
elämättömän elämän
pää vielä näkyy ja
huutaa ruokkouksia
toisen uniin ja
painajaisiin
 
 
 
minä
äitini ruumiista
syntynyt elämä
olen kuin kirjallisuus
 
tilanteen lausahduksesta
syntynyt kuva,
inhimillinen mahdollisuus
 
jota kukaan ei
ole kesyttänyt tai
kukaan ei ole
puhutellut tavalla,
joka saisi
havainnoin tuntumaan
keksinnöltä
 
ja silti minä
osaan itse puhua
itsestäni
 
 
 
rakastan kaikkia ja
en ketään,
en tunnusta yhtään
elävää ihmistä,
en halua koskea kauneuteen ja
silti kaikki se
tuntuu
olevan pakkomielle
 
pöly, joka
leijailee keuhkoissani
saaden hengitykseni
aivan sekaisin
 
piirtämään elämäni
kankaalle ja
se ei ole
todellinen
 
***ttu (anteeksi)
se ei
ole edes värikuva
totuudesta
 
vain näkymä rajoittuneisuudesta
 
luonnos johon
en voinut signeerata
nimeäni ja
silti se oli eletyn
elämäni koko kuva
 

 
silloin heräsin,
mietin viisauksia,
mietin ihmisen kypsyyttä
kohdella maailmaansa
 
ihminenhän tarvitsee aina
toivoa,
käsivarsia
jotka pitävät varovasti sylissään
 
mistä minä mitään
rakkaudesta tiesin ja
kuitenkin tiesin
siitä paljon
 
tyydyin vain liian
usein siihen mitä on,
jokin ihmeellinen tulee
ja täyttää sydämeni
 
että se
olisi joku tietty,
yksi ihminen
 
yksi todellisuus,
joka kantaisi
rakkautemme
 
kantaisi korkeinta
lahjaa
minkä elämä
voi toiselleen tuottaa
 
kyky tuntea iloa,
miten ihanalta
sen sanominen
voikaan tuntua
 
saati sitten tuntea
se kuten sen
olen kirjoittaessani
tarkoittanut
 
 
 
hankasin ruumiini,
jotta voisin tartuttaa
uuden kasvun,
saisin kuohkeuden
ja kipujen hellittävän
otteensa
 
pian molemmat
minä ja uusi
maailmani nukahdimme
 
miljoonista mahdollisuuksista
se uni oli tietysti
eroottinen
 
alaston nainen ja
varma erektio,
taas se sama
leikkikalu keksittynä
eri yhteyksiin
 
unen ja valveen
rajalla, vastaavalla
tavalla kuin oikea
rakkaus on vapaus
tulemaan ja menemään
 
mitä jos
hän on valmis ja
ymmärtää
mitä itsensä
kohtaaminen kokonaisuutena
merkitsee
 
onko se pettämistä
vai sittenkin
sitä oikeaa rakkautta,
sitä joka on
ihmisen luonut
 
miten voisi olla
paratiisi mutta
ei ole kiihottumista
tai vahvaa tunnetta
 
eikös siitä juuri
puutu oikea vapaus,
tapa, jolla
ihminen alkaa
piilotella häpeäänsä
 
inhota itseään niin,
että rakkaus jää
jalkoihin,
nauttiessaan niin
paljon häpeästään,
että kuolee rakkaudettomuuteen
 

 
kenen kuvia
ja kirjoituksia
me oikein olemme
 
ei ole
olemassa
mitään viattomuuden
viivaa tai
uskotonta uskonnollisuutta
 
ääriviivoiltaan
hämärtynyttä
 
on vain teeskentelemätön
suorapuheisuus,
on merkillisyyttä
ja merkityksettömyyttä
 
ihmisten kulkue,
joka
matkii toisiaan ja
opeteltuja latteuksia
 
mutta se joukko
pienenee pienenemistään,
ollen eilen huutomerkki
ihmisen lihassa ja
tänään pelkkä piste,
josta puuttuu ulottuvuuden
kauneimmat elementit
 
ja me luulemme ettei
millään ole mitään väliä,
ettei koskettava inhimillisyys
synny huomiseen, vaikka
jumala ja kärpänen
lentäisivät samassa taivaassa
 
 
 
me haluamme meitä
rakastettavan,
me haluamme silmät
jotka katsovat
kaukaa,
luovat katseen ja
ihailevat elämää
 
siinä silmässä asuu
se maanpäällinen
valtakunta,
se on kaikki keksittyä
 
olemme omineet vallan ja
rahan ja kyvyn tehdä
elämää, vaikka
olisimmekin
todellisuutemme loisia
 
verenimijöitä,
tyydyttääksemme omat
tarpeemme ja halumme
 
 
 
me olemme sairastuneet,
mutta emme tunne diagnoosia,
emmekä rokotetta
parannukseen,
tietä joka olisi
kuin ne kaksi viivaa,
josta toinen menee
epäloogiseen toivoon
ja toinen ei pysty
avaamaan niitä ovia
 
että kaikki vanha voisi sulkeutua
 
meidät on tuomittu
kuolemaan ja silti me
tunnumme viihtyvän
päivittäin
kuten hautajaisissa
kannetaan ruumista
ja puhutan paskaa
 
sitä samaa, joka
on raadollinen
elävä totuus
ja vielä kuolleenkin kaunisteltu
naurunalaisuus
 
kuinka me kehtaamme
ja kehtaammehan me
 
 
 
tässä minä nyt
istun ja katson peliin,
varsinainen aatami
 
en ole tekemässä
suoraviivaista juoksua
onnellisuuteen tai
istuttamassa
omenapuita
 
minä, joka
halusin tehdä
ruumiistani
sielun ja lentää
kuin pieru
saharaan
kuvitusmatkalleni
ajan tyhjyyteen
 
löytääkseni sen
todellisen ihmisen
 
itseni ja enhän minä
mitään kaivannut,
yhtään sielua
oikkujeni
kaukaisessa maassa
 
miksi toisilta vaaditaan enemmän
rakkautta kuin toisilta
(vai vaaditaanko)
 

 
minä en tahdo
tunnustaa haluavani
rakkautta vaikka
olen täysin riippuvainen siitä
 
en tyydy läsnäoloon kuin
hetken ja jo kohta
tunnen haluavani jotain
 
kohta haluan sen muuttuvan
kuvaksi, joka
kuvaa rakkautta
 
joka sanoo ja
tuomitsee vaikka
ei sano mitään
ääneen
 
sen hetken
se onnellisuuden
elämys viihtyy
 
ja häviää taas
teilleen,
jättää minut
 
oman rakkauteni
epäilyksen ulkopuolelle,
kutsumukseni vangiksi
 
 
 
hassunkurista,
miten voi tuntea
tulleensa jätetyksi,
jos ei kuulunut
koskaan mihinkään
 
ei ole ollut
yhdessä yhteytettynä
 
oliko elämä tehnyt
meistä niin irrallisia,
onpas pelottava
näkykulma
 
vaikka kuinka
suojelisin sitä
hengelläni,
tai elämän myrsky
repisi meitä erilleen
niin ne ajatukset ja
toiveet olisivatkin
vain omiani
 
ja höyhen keveydellä
ne leijailisivat tiehensä
koska se ykseys
onkin puuttunut
 
kaikki mitä olet kantanut
sydämessäsi, onkin
omaa loogista
ajattelua, josta elämä
on päästänyt irti
 
se ei ole
jaksanut elää
sitä
samaa vaan
on lakannut olemasta
 
lopettanut hengittämästä
 
 
 
mutta en ole
tällä kertaa yksin,
olen vapaa vapaudessani
 
en ole toista vahvempi
enkä heikompi,
elämän muoto
oli muuttunut
 
olimme yhdessä,
olin täyttänyt tilan
onnellisuuden sijaan
merkityksellisyydellä
 
alku,
syvälle ystävyydelle
jota rakkaus
saisi katsoa
silmästä silmään
 
valon sytyttämiä
kasvoja, joissa
paloi todellisuus
 
peilikuva itselleen
 
jotain oli loppunut,
mutta
kyllä jokin oli
saanut alkunsakin
 
enkä ymmärtänyt siitä mitään
 
ja se taitaa olla hyvä merkki
 
olla jonkinlainen merkityksellisyyden tarkoituksellisuus
 
sillä elämässä
 
kaikesta mahdollisesta
voi
olla kuiskauksia,
kuvia
 
mielikuvia ja kertomuksia
 
mutta ehkäpä elämässä
on sittenkin jonkinlaista kauneutta
 
kaikenlaisia lahjoja,
joita kukaan ei voi
viedä meiltä
 
rakkautta,
kokonaisuutta
jollaisiksi meidät
on tarkoitettu